Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia. Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja, merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta, jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa. Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.
Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa, suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri mies jäi heiltä huomaamatta.
Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.
Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.
Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia Lontoossa.
Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.
Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna talonpojaksi, milloin tataariksi.
Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää, kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin toivorikkain mielin Ruotsiin.
Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle, siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta, ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; — siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan, että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee valtiossa olevien todellisten varojen yli.
Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa; ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa, ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.