Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä, sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.
Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia, joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston perästä.
Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.
Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt, näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan, jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.
Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.
Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään. Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.
Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.
Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi saisi siitä tiedon.
Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.
Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.