Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena, tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä. Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia, voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin suuren maineen yläpuolelle.

Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä; mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut tuntemaan seuraelämää.

Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina 1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana päivänä.

Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon; epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi. Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja vaikeutta.

Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta. Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice, joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti kylmäkiskoisemmaksi.

Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti, että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.

En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa olisin tahtonutkin."

Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.

En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen, ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]

Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli antanut heidän kokea.