Mi kunto, mikä hengen valo!
Mi suuruus, sulo ylimmäinen!
Ah, kuinka voikaan herra jalo
Ain' itseens' olla tyytyväinen!
Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas räjähti heti nauramaan niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita hänen olisi pitänyt sanoa. Päivällisen jälkeen laulettiin kantaatti hänelle uudestaan.
Ensimmäinen päivä tuntuikin hänestä hauskalta. Hän luuli, että kuningasten kuningas todella kunnioitti häntä hänen ansioittensa mukaan. Toinen päivä tuntui hänestä jo vähemmän hupaisalta; kolmas oli rasittava ja neljäs aivan sietämätön; viides vihdoin vallan piinallinen. Lopulta hän ei enää jaksanut kuulla alituisesti laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla tyytyväinen! eikä kehuttavan, kuinka hän aina oli oikeassa, eikä joka päivä samalla hetkellä itseään ylistettävän. Hän kirjoitti hoviin ja pyysi hartaasti, että kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat, soittoniekat ja hovimestarin. Samalla hän lupasi vasta olla vähemmän turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. Hän antoi vähemmän suitsuttaa itselleen ylistystä, piti vähemmän juhlia ja oli onnellisempi. Sillä, kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mitään nautintoa.
VII
Kinastelut ja vastaanotot
Siten osoitti Zadig joka päivä neronsa terävyyttä ja sielunsa hyvyyttä. Häntä ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. Häntä pidettiin onnellisimpana kaikista ihmisistä. Koko valtakunta kaikui hänen nimeään; kaikki naiset ihastelivat häntä; kaikki kansalaiset ylistivät hänen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat häntä aivan kuin oraakkeliaan; itse papitkin myönsivät, että hän oli viisaampi kuin tuo vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vetää häntä oikeuteen aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sitä, mikä hänestäkin näytti uskottavalta.
Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kestänyt jo tuhannenviisisataa vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen lahkokuntaan. Toiset väittivät, ettei Mithran[24] temppeliin saanut koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat tätä tapaa ja astuivat sinne sisään aina ensiksi oikealla jalalla. Senpätähden nyt jännityksellä odotettiinkin pyhän tulen korkeaa juhlaa, jotta nähtäisiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet olivat suunnatut hänen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa vallitsi mitä suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, että taivaan ja maan jumala, jolle henkilö ei merkitse mitään, ei tee mitään eroa oikean ja vasemman jalan välillä. Kateellinen ja hänen vaimonsa väittivät, että Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakieltä ja ettei hän ollut antanut vuorien ja kukkulain siinä tarpeeksi karkeloida.[25]
"Hän on kuiva ja hengetön", sanoivat he. "Hänen puheessaan ei meri pakene eivätkä tähdet putoa taivaalta eikä aurinko sula vahan lailla.[26] Hänellä ei ole ollenkaan oikeaa itämaista tyyliä."
Zadig sen sijaan tyytyi terveen järjen tyyliin. Kaikki olivat hänen puolellaan, ei siksi että hän oli oikeassa eikä siksi että hän oli järkevä ja rakastettava, vaan siksi että hän oli pääministeri.
Yhtä onnellisesti hän ratkaisi valkoisten ja mustain maagien välisen suuren riitakysymyksen. Valkoiset näet väittivät, että oli jumalatonta rukoillessa kääntyä kaakkoon päin; mustat taas vakuuttivat, että Jumala inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan kääntyivät luoteeseen päin. Zadig määräsi, että kukin sai kääntyä mihin suuntaan hyvänsä.[27]