"Olenpa mielissäni", sanoi Zadig, "ettet ole iäksi päiväksi kadottanut rahojasi. Olen kuullut puhuttavan Zadigista; hän on kunnon mies, ja jos hän palajaa Babyloniin, kuten hän toivoo, niin hän antaa sinulle enemmän kuin saatavasi onkaan. Mutta vaimosi suhteen, joka ei näytä yhtä kunnialliselta, kehoitan sinua luopumaan kaikista takaisinsaantipuuhista. Seuraa neuvoani ja mene Babyloniin. Minä joudun sinne jo ennen sinua, sillä minä kuljen ratsain ja sinä jalan. Käänny ylhäisen Kadorin puoleen; sano hänelle tavanneesi hänen ystävänsä ja odota minua hänen luonaan. Lähde! ehkäpä et enää olekaan onneton."
"Oi mahtava Ormuzd", jatkoi Zadig, "sinä käytät minua lohduttamaan tätä miestä; ketä aiot käyttää lohduttamaan minua?"
Näin sanoen hän antoi kalastajalle puolet siitä kullasta, jonka oli tuonut mukanaan Arabiasta. Kalastaja, hämmästyneenä ja ihastuneena, suuteli Kadorin ystävän jalkoja ja virkkoi:
"Te olette pelastava enkelini."
Kuitenkin Zadig yhä edelleen kyseli uutisia ja vuodatti kyyneleitä.
"Kuinka, herra!" huudahti kalastaja. "Olisitteko tekin yhtä onneton, te, joka teette muille hyvää?"
"Sata kertaa onnettomampi kuin sinä", vastasi Zadig.
"Mutta miten on mahdollista", virkkoi tuo kunnon mies, "että se, joka antaa, on surkuteltavampi kuin se, joka saa?"
"Se johtuu siitä", vastasi Zadig, "että sinun suurin onnettomuutesi oli puute, mutta minun kurjuuteni sijaitsee sydämessä."
"Olisiko siis Orkan ryöstänyt teiltäkin vaimon?" kysyi kalastaja.