Hänen intonsa voida pelastaa kalastajan henki oli yhtä nopea kuin tämä mietelmä. Hän riensi luo, tarttui häneen ja alkoi tehdä hänelle kysymyksiä hellin ja lohduttavin ilmein.
Väitetään että ihminen on vähemmän onneton, kun hän ei ole siinä tilassa yksin; mutta Zoroasterin mukaan se ei suinkaan johdu ilkeydestä, vaan tarpeesta: silloin tuntee kiintymystä toista onnetonta aivan kuin vertaistaan kohtaan. Onnellisen ihmisen ilo olisi näet toiselle loukkaus, mutta kaksi onnetonta on kuin kaksi hentoa puuta, jotka toisiinsa nojaten paremmin kestävät myrskyä.
"Miksi sorrut onnettomuuteesi?" kysyi Zadig kalastajalta.
"Siksi ettei minulla ole enää mitään apukeinoja", vastasi tämä. "Minä olin arvokkain mies Babylonin lähellä olevassa Derlbackin kylässä ja valmistin vaimoni kanssa koko valtakunnan parhaita kermajuustoja. Kuningatar Astarte ja kuuluisa ministeri Zadig pitivät niistä intohimoisesti. Olin hankkinat heidän taloihinsa kuusisataa juustoa ja menin sitten eräänä päivänä kaupunkiin perimään niistä maksua. Babyloniin saavuttuani kuulin kuningattaren ja Zadigin jäljettömiin kadonneen. Minä riensin Zadig-herran taloon — häntä itseään en ollut koskaan nähnyt — mutta tapasin siellä suuren desterhamin vahdit, jotka kuninkaallisen valtuuden nojalla parhaillaan ryöstivät hänen taloansa lain ja asetusten mukaisesti. Kiiruhdin kuningattaren keittiöhuoneistoon; siellä jotkut herroista pöydänkattajista sanoivat minulle hänen kuolleen, toiset hänen olevan vankina, toiset taas väittivät hänen päässeen pakoon; mutta kaikki he vakuuttivat minulle, etten saisi juustoistani mitään korvausta. Nyt lähdin vaimoni kera herra Orkanin luo, joka oli liiketuttaviani; me pyysimme häneltä turvaa onnettomuudessamme; hän lupasikin sitä vaimolleni, mutta kielsi minulta. Vaimoni oli valkoisempi kuin kermajuustot, jotka olivat kovan onneni alkuaiheena, ja tyyrolaisen purppuran loisto ei ollut välkkyvämpi kuin se tuore puna, joka säesti tätä valkoisuutta. Siinä syy, miksi Orkan piti hänet luonansa, mutta ajoi minut pois talostaan. Kirjoitin rakkaalle vaimolleni epätoivoisen kirjeen. Hän vastasi sen viejälle: 'Niin, todellakin! tiedän kuka on kirjoittaja, olen kuullut hänestä puhuttavan. Sanotaan hänen valmistavan erinomaisia kermajuustoja; tilattakoon niitä minulle ja saakoon hän niistä maksun.'
"Onnettomuudessani yritin nyt kääntyä oikeuslaitoksen puoleen. Minulla oli vielä kuusi unssia kultaa jäljellä: niistä täytyi minun antaa kaksi unssia sille lakimiehelle, jolta kysyin neuvoa, toiset kaksi asianajajalle, joka otti hoitaakseen asiani, ja loput kaksi ylituomarin sihteerille. Kaiken tämän jälkeen asiani ei ollut päässyt edes alkuunkaan, vaikka olin jo tuhlannut enemmän rahaa kuin koko juustojeni ja vaimoni arvon. Palasin kyläämme aikoen myydä talomme saadakseni takaisin vaimoni.
"Taloni arvo oli ainakin kuusikymmentä unssia kultaa, mutta kaikki näkivät, että olin köyhä ja pakotettu myymään. Ensimmäinen, jonka puoleen käännyin, tarjosi minulle siitä kolmekymmentä unssia, toinen kaksikymmentä, kolmas kymmenen. Olin jo aikeissa päättää kaupan, niin olin sokaistu, kun Hyrkanian ruhtinas hyökkäsi Babyloniin ja hävitti kaikki tieltään. Myös minun taloni ensin ryöstettiin ja sitten poltettiin.
"Kadotettuani siten rahani, vaimoni ja taloni, vetäysin tähän seutuun, jossa nyt näet minut. Olen koettanut elättää itseäni kalastuksella, mutta kalatkin tekevät minusta pilkkaa kuten ihmiset. En saa mitään, olen kuolemaisillani nälkään, ja ilman sinua, arvoisa lohduttaja, olisin etsinyt kuolemaa joesta."
Kalastajan kertomus ei sujunut keskeytyksittä, sillä vähän väliä Zadig, kovin liikuttuneena ja järkkyneenä, tiedusteli häneltä:
"Kuinka? Etkö tiedä mitään kuningattaren kohtalosta?"
"En, hyvä herra", vastasi kalastaja. "Tiedän vain sen, että kuningatar ja Zadig eivät ole maksaneet minulle kermajuustoistani, että minulta on riistetty vaimoni ja että itse olen epätoivossa."