Zadig vietti yönsä mitä ankarimman mielenkuohunnan vallassa.
"Mitä?" sanoi hän. "Kuningas tullut hulluksi! hänet on tapettu! En voi olla surkuttelematta häntä. Koko valtakunta on pirstoina ja tämä rosvo on onnellinen! Oi kaitselmus! oi kohtalo! Varas on onnellinen, mutta rakastettavin olento, minkä luonto on milloinkaan luonut, on kenties kuollut hirveällä tavalla tai saa elää tilassa, joka on kuolemaa pahempi! Oi Astarte! mitä on tullut sinusta?"
Heti päivän valjettua hän kyseli kaikilta, joita tapasi linnassa, mutta jokaisella oli omat puuhansa, kukaan ei vastannut hänelle. Yöllä oli näet suoritettu uusia rosvouksia ja saalista jaettiin parhaillaan. Ainoa, mitä hän voi saavuttaa tässä ankarassa sekamelskassa, oli lupa saada matkustaa tiehensä. Hän käyttikin sitä siekailematta hyväkseen, entistä enemmän tuskallisiin mietteisiinsä vajonneena.
Zadig vaelsi tietään levottomana, järkkyneenä, ajatellen yksinomaan onnetonta Astartea, Babylonin kuningasta, uskollista Kadoria, onnellista rosvoa Arbogadia, tuota oikullista vaimoa, jonka babylonilaiset olivat ryöstäneet Egyptin rajalta, lyhyesti, kaikkia vastoinkäymisiä ja kovan onnen kolhauksia, joita oli joutunut kokemaan.
XVII
Kalastaja
Muutamia peninkulmia Arbogadin linnasta hän, yhä surkutellen kohtaloaan ja pitäen itseään onnettomuuden maalitauluna, saapui erään pienen joen rannalle. Siinä hän näki joen partaalla kalastajan, joka voimattomalla kädellään vaivoin piteli kiinni verkostaan, samalla kohottaen silmänsä taivasta kohti.
"Varmaankin minä olen maailman onnettomin ihminen", virkkoi kalastaja. "Minä olin, kuten kaikki myönsivät, kuuluisin kermajuuston kauppias Babylonissa ja nyt olen mennyttä miestä. Minulla oli viehättävin vaimo, minkä mies konsanaan voi omistaa, ja hän petti minut. Minulle jäi viheliäinen talo, ja minun täytyi nähdä, miten se ryöstettiin ja hävitettiin. Paettuani pieneen majaan minulla ei enää ollut muuta apulähdettä kuin kalastus, ja nyt en saa edes yhtään kalaa. Oi verkkoni! minä en heitä sinua enää veteen, minun itseni on aika heittäytyä sinne."
Näin sanottuaan hän nousi ja läheni jokea sellaisen ihmisen tavoin, joka kiiruhtaa lopettamaan elämänsä.
"Kuinka!" sanoi Zadig itsekseen. "On siis olemassa yhtä onnettomia ihmisiä kuin minä."