Uskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa ihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni kuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin levittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä riemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on ollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen sanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi ihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä liikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan nautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa, herättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi ihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii siitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi. Samoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen tuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin runoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja vuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä syvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä paljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin nautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan temperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka jokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi, taiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko teoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin nauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee joka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy hänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto tuntevan ihmisen tuntemisessa. — Niinkuin taide, niin on filosofiakin minusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä sanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota olen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen maailmankatsomuksensa rakenteesta — jätin kesken hänen Timaioksensa lukemisen —; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista respektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde oli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen ajatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti vedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn ihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal, Spinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani semmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on polttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän sanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä, ja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.
Ainoastaan semmoinen sana tai semmoinen luoma, joka on ikäänkuin sanojansa tai luojansa omasta olemuksesta kiskaistu, ainoastaan se voi toisellekin olla hänen oman sisällisen olemuksensa valaistukseksi. Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä, jossa se kyllä on uinunut, mutta sentään havainnosta kätkettynä. Kun henkisen luoman juuret tällä tapaa ihan tunnettavasti ovat ihmisen omassa tuntemuksessa, silloin se henkinen luoma olemassa-olossaan on ihmisen tuntemustavan paljastus, ja semmoisenaan sillä on elävä, sisällistä ihmistä havaittavammaksi kehittävä vaikutusvoima siten että jokainen sitä tuntemaan syventyvä ihminen sen olemassa olossa tuntee ikäänkuin itsensä ja tuntemisensa toteutetuksi.
Ihmisen tunnettavissa ei ole muuta, kuin ihmisen tunto maailmasta. Eihän ihmiselle muuta voi olla olemassa kuin se, minkä hän aistimillaan huomaa. Mutta aistimet tuntevat ainoastaan vaikutuksia, se maailma siis, joka ihmisellä on edessään, ei suinkaan ole maailma itsessään, ainoastaan sen maailman vaikutus ihmiseen: maailma semmoisenaan, kuin se on ihmisen edessä, on ihmisen tuntoa. Mutta semmoisenaan on siis koko maailma semmoisena kuin se ihmiselle voi ilmestyä ihmisen tunnossa läsnä, ihmisen tunto on olemisen kuvastusta, ihmisen tulee vaan oppia havaitsemaan sisäisyyttään, havaitaksensa maailman. Meissä itsessämme, meidän tuntemuksessamme on koko maailma olossaan ja muodostumismahdollisuuksissaan embryonaalisesti läsnä, meidän täytyy vaan sisällisen itsensä syventymisen tietä oppia kehittämään havaittavaksemme tämä olemisessamme oleva maailmankuva, jotta maailma selkenisi meidän eteemme heleässä kokonaisuudessaan. Oma itsemme, oma tuntomme on meille ikäänkuin ikkuna, jonka kautta voimme heittää valaistun silmäyksen kaikkeuteen. Menen niin kauas väitteessäni että sanon, että kaikki ajatukset, joissa maailma on selkeentynyt ihmiselle, ovat ammennetut itseänsä tuntemaan syventyneestä mielestä. Newtonin painolain synnytyshetki oli se hedelmällinen silmänräpäys, jolloin syvämielinen ihminen päilyi rauhaisimmasti ja kokoontuneimmasti itsessään, ja jolloin hän välittömästi voi itsessään havaita erään satunnaisen ulkonaisen huomion herättämät ajatuksensa niiden kaukaisimpiin johtopäätöksiin asti. Pakottaneessa itseyden rauhassa on Edison kuunnellut niitä sisäisiä ääniä, jotka hän kuin sisäisen vaistomaisen divinatsionin avulla on antanut muodostua keksintöjensä ihmeiksi. Kaikki luominen ja kaikki ymmärtäminen on sisällistä itsensä kuulustelua, ja sen kuulemansa taipuvinta noudattamista. En kyllä voi sisällisellä kokoontumisella oppia tietämään koska keisari Nero hallitsi, ihmis-Neron ymmärrän sentään, ja minulla on avain kaikkiin hänen tekoihinsa, kun itseeni sulkeudun ja itseäni katson; Danten Beatrice'sta ei historiallisella varmuudella tarvitse tietää mitään, itse Beatrice'n voi sentään ymmärtää hänen sisäisimpään olemusväristykseensä asti itseänsä tuntemalla. Ihmisen oma mieli on ikäänkuin keskiö, josta koko oleminen vähävähältä voi ihmiselle seljetä, jos hänellä vaan on mahtia pysytteleimään tämän sisällisen tuntemiselämänsä kestävässä havaitsemisessa. Oman mielensä mediumilla on ihminen ikäänkuin olemisen sydämessä, johon kaikki tuntuu, ja josta käsin, jos hän vaan on tarpeeksi syvämielinen, ja syvämielisyydessään kestävä, hän välittömästi voi itsessään läsnäolevasti tuntea olemisen muodostavat lait. Kreikkalaisessa tarustossa kerrotaan eräästä egyptiläisestä jättiläisestä, joka oli sellainen, että niin monta kertaa kun hän painiskelussa heitettiinkin maahan, hän joka kerta maahan koskettuaan kimmahti ylös uudistunein voimin. Samallainen, aina läsnäoleva uudistuksen ja voiman lähde, kuin maa tälle jättiläiselle, on ihmisen ajatukselle ihmisen oma mieli. Milloin tahansa ja millaisissa kysymyksissä tahansa, jos niiden edessä vaan onnistuu keskittymään itseensä, niin virkoo kohta koko olennon lävitse rauhottuvaan selkeyteen. Ihminen voi itsessään löytää rauhottavan vastauksen kaikkeen. Eikä yksin sitä, vaan vielä voi hän ainoastaan itsestään löytää sen vastauksen, joka yksin rauhottaa hänet kysymästä. Ihmisen oma mieli on maailman kaikkeuden peili, ja oman mielensä havaitsemisessa selkenee maailma ihmiselle.
Ei ole mitään muuta joka totisimmasti ansaitsee olla ihmisen vakavan huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli. Ainoastaan silloin kun pysymme oman tuntemuksemme pohjalla, voimme puhua ja esittää totta ja todeksi havaittavaa. Sekä taiteilija että runoilija ja filosofi saavat esitykseensä totista vaikutusvoimaa ainoastaan siinä määrässä, missä he ovat saaneet valetuiksi siihen paljasta, paljaasti ilmenevää olemisen tuntemistaan. Jos on taiteilija, on luomisen ilo siinä, että saa tuntemansa esitetyksi tarkimmassa muodossa. Tuossa on ikkunani edessä lehtimetsä, jonka iltapäivän aurinko kuvaa kultaiseksi. Jos ajattelisin sen tauluksi, täytyisi taiteilijan sitä maalatessaan olla sykähtänyt riemuksi nähdessään sen lehtimetsän kimaltelevaa vehreyttä ja valon ja varjon välkkeilyä sillä, sen riemunsa hän tauluksi maalaisi. Hän tavottaisi teokseensa tunteensa maisemasta, ei itse maisemaa ja hänen suuruutensa olisi siinä, että hänen riemutunteensa maiseman näystä kasvaisi niin eläväksi että se ikäänkuin itse häntä itseäänkin hallitsevana pakottaisi kaikki hänen taidekeinonsa palvelukseensa puhtaassa selkeydessään ilmitullakseen. Todellisen taiteilijan taide on hänen tunteensa välitöntä kuvaa, esityksen taito on ainoastaan tämän sisäisen tunnon vapaata esille tulvahuttamista. Samoin on asianlaita sanalla luovan taiteilijan kanssa, olkoon hän sitte runoilija tai filosofi. Hänenkin kuvaus-aineensa on aina hänen oma mielensä. Runoilijan pitää ikäänkuin sulata mielessään kuvaukseksensa ennenkuin hän voi pukea sen sanoihin. Runoilija luo ikäänkuin jonkinmoisessa huumaustilassa, tunteensa havaitsemiseen sulkeuneena, tunnettansa hautoen. Tässä tilassa pysytteleiminen kysyy intensiivisintä hengen ponnistusvoimaa, täytyy koko olonsa tarmolla isoleerautua tunteesensa ja sulkea kaikki muu huomiostansa, mutta ken siihen kykenee, hänelle tulevat kuvaus-sanat ikäänkuin lahjana, ne kirpoavat itsestään ja valmiina itse kuvattavan asian keskeltä: luoma kypsyy ikäänkuin itsestään mielestä, joka on kaikella tarmollaan keskittynyt sen luomiseen. Onkin varsin helppoa erottaa todellisen runoilijan sana ainoastaan runoilijana esiintyvän sanasta, kenellä vaan on korvaa siihen, hän voi sen yhdestä ainoasta lauseesta kuulla. Jokikisen sanan täytyy olla synnytetyn rinnan keskeltä, sen täytyy olla kuin kärjen, joka kirkahtaa esiin tunteen keskeltä, erehtymättömällä varmuudella sanaksi divineeratun. Semmoisen runouden tuntee kohta helähtelyltään, ja semmoista lukien tuntee seisovansa varmalla pohjalla, uskaltaa uskoa joka sanan totuuteen, välittömästi tuntee, että joka sana on ammennettu siitä lähteestä, josta yksin voi ammentaa alkuperäiset ja tosisisältöiset sanat: tuntevasta ja tunnettaan elävästä ihmismielestä. Mutta missä kirjailija ei osaa sanojaan tältä pohjalta löytää, siellä hän ei myöskään ole runoilija, ja hänen sanansa ovat juurettomia kukkasia, jotka kohta kuihtuvat. On merkilliseksi kärsimykseksi lukea semmoista kirjailijaa, joka ei kuvauksessaan osaa pohjautua omaan mieleensä, tuntee, kuinka hän ei kertaakaan osaa puhkaista itseänsä esitettävänsä ytimeen, näkee hänen toisinaan olevan lähellä jo sitä, ja jännittyneellä väristyksellä odottaa hänen nyt kerrankin osaavan oikeaan, mutta seuraavassa sanassaan hän jo liuskahtaa oikeasta tähtäystavasta: hän olikin ainoastaan huomaamattaan sattunut oikeaa sanontatapaa lähelle. Semmoista kirjailijaa lukee ihan samalla mielellä, kuin katselisi lasta, joka huolettomasti leikittelee jalokivillä, ollenkaan välittämättä, heittääkö hän ne kadoksiin, vai ei, eikä itse voisi tehdä mitään niiden kivien pelastamiseksi. — Todellinen runoilija puhuu aina alkuperäisesti, ja joka sanansa, jonka hän sanoo, sanoo hän ainoalla, kuvattavalleen mahdollisella kuvaustavalla: oikealla tavalla, ja sen oikean tavan löytää runoilija aina, kun hän runoilijana luo; hänellä ei nimittäin herää mielessäänkään muuta kuin se kuvaustapa, ei voi herätä muuta kuin se, jos hän vaan välittömästi antaa tuntonsa puhjeta sanoikseen. Onkin vallan väärin otaksua todellisen runoilijan luomassaan tehneen jotakin taidollisen punnitun laskun mukaisesti, siten että hän edeltäkäsin olisi laskenut taidekeinonsa vaikutuksen. Niin pintapuolisesti ei runoilija luo. Ainoana ohjeenaan pitää hän sisäistä taideteokseksi kumpuavaa tunnettaan, ja jos hänen esityksessään tulee joitakin erityisiä taidekeinoja näkyviin, ovat ne syntyneet itsestään, melkein itsetiedottomasti, ainoastaan siitä pakosta, että hänen tunteensa, tullakseen suorimmassa ja luonnollisimmassa muodossa esitetyksi oli tarvinnut juuri sitä keinoa. Sinä silmänräpäyksenä, jona muodostaa sisäisintä tuntoaan sanoiksi, ei todellakaan ole aikaa niin kepeihin sivuajatuksiin, kuin olisi ajatus yleisöstä, johon yrittäisi vaikuttaa taidetempuilla, sinä hetkenä on pyhästi ja ainoasti luomistehtävänsä läpitunkema, eikä totisesti riitä huomiota muuhun, kuin etsimään vastaavinta ilmaisumuotoa havaitsemalleen tunnekuvalle. On taideluomisen alentamista otaksuakaan muuta. Totisesti, ei ole keveätä synnyttää totta ja totuutensa voimalla ainaisesti pysyvää runouden sanaa, ja sinä hetkenä, jona semmoinen on syntymässä ei yhdelläkään ihmisellä riitä voimaa luomisestaan herpaistumatta kantaa mielessään toista vierasta ajatusta. Runoilija on tunteidensa pappi, hänen ainoa ja ihana tehtävänsä on kehittää sanoiksi maailman kuva, niinkuin hän itse sen välittömästi tuntee, eikä hän runoilijana ole muuta kuin oman itsensä katselemisen ja kuuntelemisen hartautta.
Samoin kuin runoilijalla on ajattelijallakin ainoastaan omassa itsessään sanottavansa ohje. Ajattelijakin ainoastaan muodostaa omaa sisäistä tuntoaan sanoiksi. En tarkota ajattelulla mitään ulkonaista itsenäistä hengen toimintaa ihmisessä. En usko että ihmisen ajatus omana itsenään, itsestään lähtien ja johtopäätöksiin oheten voi olemiselle antaa mitään selitystä. Ihmisen ajatus ei ole mikään itsenäinen voima, ainoastaan ihmisen tunnon havaitsijana voi se elämää selittää. Ajatus on tuntoon nähden palveleva, tunnon vivahduksia huomaava, tuntoa esittävä, tunto tulvii ilmi ajatuksena, ainoastaan näin käsitettynä on ajatuskin elementaarisesti selitysvoimainen. Ajatus ei voi ulospäisessä, johtopäätöksiä rakentelevassa toiminnassaan mitään ehdotonta selitystä antaa, ell'eivät sen johtopäätöksetkin ole selviä ja selvästi tunnettavia ihmistunnon emanatsiooneja; sen sommittelut ovat muutoin illusoorisia rakennuskangasteluja, joilla lähtöpohjanaan on kyllä ollut tunteen totuus, mutta joiden jatketussa rakenteessa tämä pohjatunne sitte on löyhentynyt melkein olemattomaksi. Kaikki kauas pohjatunteesta edennyt abstraktsioni, olkoon se näennäisesti rakenteessaan kuinka logillinen tahansa, ei itsessään sisällä muuta vaikuttavaa totta, kuin minkä se lähtöhetkenään on tunnon pohjalta saanut, mitä se ohi sen yrittää todistaa on löyhää ilmasta imettyä fantasteriaa, niin rautaisella logillisuudella kuin se olkoonkin esitetty. Ainoastaan silloin kun ajatusrakenne koko ajan ikäänkuin kumpuaa tunteen havaitsemisesta, kun se on ikäänkuin ilmitullutta tuntoa, silloin se on joka lauseessaan täysiarvoista, eheälle helähtävää totuuden metallia. Sen lausekäytännössä saattaa kyllä löytää himmeämerkityksisiä määritelmiä, mutta se ei senvuoksi menetä selittävää arvoaan, ne sen määritelmät kun eivät johdu toisistaan riippuvista päätelmäketjuista, eivätkä muodosta rengasta uusiin päätelmiin, vaan ovat suorastaan havainnosta ammennettuja mielentilojen kuvauksia, jotka uudessa kuvausyrityksessä helposti voivat tulla korjatuiksi ja kirkastetuiksi. Ajattelu on ihmisen kyky havaita sisäisen tuntonsa liikutuksia.
Ajattelijan huomioalana on yksinomaisesti ajattelijan oma mieli, hän produseeraa ajatuksissaan ainoastaan itseään. Ajatukset ovat valmiina hänessä, hänen omassa mielessään läsnä, ne ovat ehkä hänen huomiostaan poissa salassa häneltä, mutta ne ovat hänessä, eikä hänen tarvitse kuin tarkemmin ja varmemmin ottaa tunteva itsensä huomioonsa, havaitaksensa ne. Jos hän esittää jotain, ei hänen silloin tarvitse sanan varsinaisessa merkityksessä ajatella, hän ainoastaan palaa itseensä, ja esittää, mitä hän itsessään havaitsee; ajatukset ovat jo ennen valmiina hänessä, hänen ainoa nautintorikas huolensa on tuoda ne ilmi tarkimmissa ja sisällönmukaisimmissa sanoissa. Ajattelun, siinä merkityksessä kuin minä sen ymmärrän, voima on siinä että on pontta keskittyä tähän itsensä havaitsemiseen horjahtumatta ja kestävästi koko olollaan. Jo siihen sisälliseen havaitsemiseen ponnistava yrityskin vaatii hengen voimaa, ja siinä havaitsemistilassa pysytteleiminen on ihmishengen voimakkain teko. Mutta siitä teosta virkoavatkin ihanat hedelmät, jos siihen onnistuu. Kaikki selkenee yhdessä hetkessä. On ikäänkuin ilmestyisi valaiseva kynttilä huoneeseen, joka hetkeä ennen oli pimeä, ja ikäänkuin nyt yhdessä hetkessä välittömästi näkisi kaiken sen kokonaisuuden, jota ennen oli pimeässä tunnustelevilla tutkimuksilla ja hapuilevilla johtopäätöksillä turhaan koettanut kokonaisesti käsittää. Siinä tilassa tuntee totuuden, ei sitä ajattele, vaan sen tuntee ja havaitsee suorastaan. Kun sillä tapaa ikäänkuin hautoo itsensä yllä, voi tavata ihan oman itsensä mukaisen ja omaa itseään sisällisesti ja täydellisesti tyydyttävän vastauksen joka-ainoaan sieluamme ja oloamme koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellisen ajan jaksamme ponnistautua pysymään tässä sisällisessä havainnossa, voimme kypsyä ajatus- tai tunto-tilaamme täydellisesti selvittäviin sanoihin; saattaa kyllä kulua hetki ja monta hetkeä, jolloin sitä sanaa tavotellessamme saamme kärsiä voimattomuuden kipua, mutta jos meillä on voimaa olla kärsivällisiä, kirpoo se selittävä sana viimein meistä, se sana, joka on ajatustilamme suorin ja ainoa kuva, ja jonka sanottuamme tunnemme ihanan tyydytyksen siitä, niin välittömästi oikea se on ja suorastaan tuntemisemme sydämmestä virvonnut. — Mikä tällä tapaa on sanoiksi vaivattu on aina eheimmästi alkuperäistä. Saattaa kyllä olla, että sama tunnesisältö, joka täten on tullut sanojen muotoon kypsytetyksi, jo ennenkin on ollut sanoiksi muodostettuna. Se ei sentään merkitse mitään ajatusesityksen alkuperäisyyteen nähden, sillä yhtähyvin kuin eri taiteilijat voivat alkuperäisesti ja toisiaan kopioimatta kuvata samaa maisemaa, yhtähyvin voivat eri ajatustaiteilijat kuvata samaa tuntemustilaa alkuperäisellä itsestään ammentavalla tavalla. Platon ajatukset saattavat uudestaan ja uudestaan toistua hänen omissa kirjotuksissaan, ne samat ikäänkuin ihmisolennon juurta paljastavat ajatuskuvaukset toistuvat jok'ainoassa myöhemmässä, todella itsestään luovassa ajattelijassa. Sittenkin lukee niitä joka kerta yhtä rajattomalla riemastuksella, ne kun joka kerta yhtä välittömästi paljastavat olemisen sydänhermon tuntevan ihmisen eteen, ja tekevät sen aina itsensä pohjalta, omaa itseään pyhällä, syvimpää tavottavalla vakavuudella esittäen, tekemättä ainoassakaan piirroksessaan kuollutta lainausta toisilta, vaan aina vastaten joka piirtäisystään koko itsellään. Itse ajatuksen tulos ei olekkaan ollut pääasia tässä luomistyössä, se hengenponnistus, jolla ajatuksen havaintoon ja esitykseen on tultu, on riemastuttavinta siinä, ja ainoastaan se, joka siihen kykenee, ansaitsee kantaa ajattelijan kuningasnimeä, ja ainoastaan hänen sanoillaan on epäämätön alkuperäinen selitys-suverenetäättius henkisten asiain käsittelyssä.
Ihminen voi omassa mielessään löytää sen henkisen tasapainopisteen, jossa hän voi päästä rauhaan kaikilta eteensä astuvilta kysymyksiltä. Hän ei kyllä voi tätä tietä päästä koko olemisen paljaaseen ymmärtämiseen, mutta hän voi päästä tuntoon siitä, mitä hän ihmisenä ja itsenään siitä voi ymmärtää, ja sillä on ihminen sisältään tyydytetty. Sisälliseen, tuntevaan havaitsemiseen vaipumalla ei kyllä voi tulla selkeyteen siitä, mistä ja miksi oleminen on, mutta siinä tilassa voi välittömästi omassa mielessään havaita että ihminen voi sen kysymyksen selvittämiseen päästä yhtä vähän kuin pallo voisi hävitä itseensä, tai silmä erottua itsestään ja nähdä itsensä, ja sillä välittömällä havainnolla iäisestä mahdottomuudesta vastata siihen kysymykseen, herpaisee sen kysymyksen itseltänsä. Minä tiedän, että jos aistittavasti kuvittelee ääretöntä, ääretöntä aikaa, tai taivaan rajatonta avaruutta, että siitä kuvittelustaan palaa huimaistuna: ikinä ei lennä ajatus niiden matkojen taakse, jotka aukenevat ylläni ja ympärilläni, ja jos sitä yritänkin, vaivun tupertuneena siitä yrityksestäni. Mutta kerran tehtyäni sen yrityksen ja tunnettuani niiden ajatusten pyörrytystä, tunnen myöskin tuntoelämäni koko voimalla, että olen mennyt ajatuksillani siihen rajaan, jonka ulkopuolelle ihminen ei olemis- ja ihmisluonnostaan kirpoamatta voi mennä. Minä tarkotan että näissä olemisen ääriä tavottelevissa kysymyksissä voi, kun koko henkensä ponnella vavahtumatta keskittää huomionsa itseensä ja tuntemuksensa mahdollisuuksiin, että silloin voi siinä ajatuksessaan päästä niin kauas kuin ihmisen olemiselle on mahdollista, mutta että samassa hetkessä pääsee huomaamaan, tai ei yksin huomaamaan, vaan suorastaan aistittavasti tuntemaan, kuinka ihmisen oma oleminen ajassa ja paikassa, oleminen siis ylialaan, on hänen tiellään voidakseen puhtaasti nähdä olemisen sisimpään: ihminen niinkauan kuin hän on olemassa, ei voi puhkaista olemistaan ja heittää vapaata esteetöntä silmäystä kaikkeuden ylitse, hän itse itsenään on huomionsa tiellä. Ken sitä yrittää, hän tekee yrityksen Midgardsormenin nostamiseen, ja jos hän siinä onnistuisi, särkyisi hän samana hetkenä olemasta ja puhkeisi itsensä ulkopuolelle. Mutta se on mahdotonta niinkauan kuin ihminen olemassa on, ja kun kerran tämän mahdottomuuden koko sisällössään ja merkityksessään elävästi itsessään tuntee, silloin mukautuu myöskin tyydytettynä olemisensa asettamaan rajaan. — Ikäänkuin tässä olemisemme juuria tunnustellessa, samoin voimme muihinkin eteemme astuvissa kysymyksissä löytää itsemme mukaisen ja itseämme täydellisesti tyydyttävän vastauksen ainoastaan siten että kuuntelemme sen vastauksen omasta tuntemuksestamme. Ainoastaan oman tuntemuksemme pohjalla seisomme varmalla vaappumattomalla pohjalla hämärän elämän keskellä, ja ainoastaan siinä välittömästi havaitsemaamme voimme esittää sillä varmalla uskolla että totta puhumme.
Väitettänee että on ajattelijoita, joiden produktsioonitapa on toinen, jotka tekemällä suoranaisia ulkonaisia havaintoja varsinaisesti tutkivat elämää, ja sitte tämän uloskohtaisen tutkimuksen perustalle ja sitä punniten rakentelevat johtopäätöksiään maailman ulkonaisen olemisen selitykseksi. En tunnusta näille filosofian nimeä. Ymmärtääkseni katoo ihmiseltä kohta varma pohja, kun hän jättää oman mielensä tuntemisen. Ei ihmisen havaittavissa ole mitään muuta varmaa kuin hänen oma mielensä, tai oikeammin ne liikkeet ja liikutukset, joina maailma kuvastuu hänen mielessään, ja jotka tekevät hänen oman mielensä havaittavaksi hänelle. Sentähden se, joka väittää muuta alkuperäistä havaintoperustusta ajatushuomiolleen mielestäni jo lähtökohtansa valitsemisessa tekee mahdollisimman suuren perusvirheen, ja todistaa jo tämmöisellä teollaan todella filosofisen, asiain juureen syventyvän katsantotavan puutetta. Se, joka matkan alussa ei osaa varmasti astua jalustimeen satulaan noustakseen, ei hän myöskään sitte enää, kun hevonen jo on liikkeessä, osaa itseään satulaan heittää. Se joka näin on itse ajatus-olemuksestaan epätiedossa, mahdotonta on hänen yhtään ainoata pätevätä ajatusta tavottaa, hänhän kuin etsii niitä yhtä epäviisaasti kuin se, joka taivaan tähtiä nähdäkseen tähystelisi multaan edessään. Joka kerran ei ole havainnut omaa mieltänsä kaikkein ajatustensa lähtökohtana, ei hän sitte myöskään osaa niitä ajatuksiaan siltä pohjalta tavottaa, ja hänen esityksestään voi yhtävähän versoa ajatuksia, kuin voi tyhjyydestä muodostua kukkasia ja viherjöitä puita. Totta onkin, että kun lukee enimpiä filosofeiksi itseänsä nimittäviä, on heidän esityksensä kuin henkistä erämaata, niin on se kaikkea ajatushavaintoa vailla. Joll'ei nimittäin oman mielensä pohjalta lähde ajatustensa kuuntelemiseen ja esittämiseen, niin silloin ei ihmisellä voi olla ainesta alkuperäiseen ajatusmuodosteluun. Ainoa mahdollisuus silloin on että mekaanisesti omistaa jonkun jo ennen esitetyn ajatus-systeemin ulkopuolen, sanon ulkopuolen, sillä jos sisältä sen omistaisi, tulisi välttämättä välittömään yhteyteen sen muodostumisen kanssa, ja silloin tulisi todellisen ajatusluonnin tuntoon, joka voisi ehkä virvottaa omankin tunto-havainnon hänessä, — ulkopuolen jostakin ajatus-systeemistä omistaa, sen ulkoa opittavat määrittelyjäätymiset, ei iäisintä siinä: sitä hengen muodostustyötä, jolla se on synnytetty, ja jota ilman määrittelyt ovat ainoastaan kuolleita kirjainkuvioita, jotka eivät selitä mitään. Omistamatta, tai oikeammin, havaitsematta itsessään sitä välitöntä tunteen suhdetuskykyä, joka aina, kun kuulee jonkun sisällisestä ihmisestä annetun määrittelyn, kohta määrää, sopiiko se oman itsensä havainnon kanssa yhteen, vai ei, sitä omistamatta ovat nämä ulkonaiset filosofit pakotetut tutkimalla kokoomaan lausuntoja siitä kysymyksestä, joka kulloinkin tilapäisesti sattuu heitä askaroituttamaan, ja sitte vasta voivat he ikäänkuin jonkun filosofikongressin enemmistöpäätöksen valtuuttamina lausua lopullisen mielipiteensä siitä. Heidän tapansa muodostella käsitteitään on mekaanista ja heidän ajatusrakenteensa on ilman sisällistä välittömyyttä ja välttämättömyyttä liimattu kokoon ulkonaisista sulattamattomista aineksista. Itse kokonaisuusrakenne saattaa ehkä ulkonaisesta pakosta saada jonkinlaisen väärän arkitektoonisen ryhmityksen, mutta orgaaninen ei se ajatusrakenne ole, itseään täydentävä ja itseään selittävä, jokaisessa yksityisessä kohdassaan kokonaisuuden aavistuksella täytetty; sillä on puutteensa juuri siinä ett'ei se ole eheä, jokaisessa piirroksessaan rehellinen ja tunnettava ihmisen tunnon vuodatus, vaan ainoastaan kylmästi ja ilman organiseeraavaa mahtia kirjottajan satunnaisista kirjatuttavuuksista kokoonparsittu lausejakso. Sillä tavalla luodut "filosofiset" teokset eivät ikinä sisällä lausettakaan alkuperäistä elämänhavaintoa, niissä on kaikki lainattua, lauseita toisiinsa sitovat yhdistys-sanatkin olisivat oikeudenmukaisesti rajotettavat sitaattimerkeillä. Muistan eräässä nykyaikaisessa saksalaisessa filosofisessa teoksessa, — en enää muista tekijän nimeä, enkä itse teoksenkaan, tekijä oli joku filosofisissa aikakauskirjoissa useasti mainittu professori, teos taas tavallinen filosofinen kirjotelma, sovinnaista, noin 5 à 600 sivua kokoa, enempi tieto kirjasta onkin tarpeeton — siinä muistan lukeneeni erään lauseen, jossa väitetään, että nykyaikana ei enää ole oikeutettu lausumaan mielipidettänsä filosofisissa kysymyksissä, ell'ei ennen ole ottanut selvää kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka asiata käsittelee. Kirjassa en muuten muista tavanneeni yhtään ainoata rohkeata väitettä, tämä väitös todistaa sentään, ett'ei kirjottajalta ole puuttunut rohkeutta hyvinkin uskallettuihin väitöksiin. Tämmöinen lause ei nimittäin sisällä vähempää kuin sen, että kaikki ne herrat, jotka ovat suvainneet saadakseen, ei filosofin, jota arvoa he arvattavasti pitäisivätkin liika halpana, vaan filosofian tohtorin tai professorin arvonimen, että ne, jotka sitävarten ovat suvainneet kirjottaa filosofisia väitöskirjakompilatsiooneja, että he samalla olisivat filosofeja, jotka olisivat voineet jonkun selvittävän sanan lausua. Semmoinen on todellakin rohkea väitös, ja vielä rohkeampi se, että näihin kaikkiin pitäisi olla tutustunut, voidakseen olla filosofi. Totisesti on Plato yksin tuhatkertaa painavampi, kuin kaikki ne epälukuiset tohtorit ja professorit yhteensä, jotka viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalla ovat filosofisia väitöskirjojaan sommitelleet, — eikä hän ole syviin sanoihinsa herätäksensä tarvinnut näiden filosofien kirjoja tutkia —, ja jos sattuisi taas joku Platon syvällisyydellä varustettu ihminen syntymään, voisi hän itsestään ammentaa sanat, joiden paljas olemassaolo riittäisi kuivaamaan juuret aikamme lukemattomilta filosofisilta erikoistutkimuksilta. Filosofin selittävä sana ei ole punnitsevan ja pohtivan tutkimuksen tulos, vaan se on painoisan persoonallisuuden oman itsensä määritys, eikä sitä määritystä voi antaa muuta kuin se, jolla on oma syvästi tunteva ja tietoisaksi viljelty persoonallisuutensa havaintoesineenään. Ei filosofi ajatuksiaan toisten ajatuksista rakentele, ei ainakaan niiden, joilla ei semmoisia olekkaan, silloin hän tekisi kuin rakennusmestari, joka kivitorninsa huipuksi kohottaisi lasten kokoonhaaliman santakasan, se soljuisi kohta alas. Filosofi ei tutki, hän tuntee, filosofi ei kokoo, hän luo, filosofi ei ole tiedemies, hän on taiteilija. Keskittynyt tiheä persoonallisuus on filosofi, joka ammentaa valmiista itsestään. Hänen jok'ikinen sanansa on elimellinen osa hänen tuntemustansa, hän on kasvanut ajatuksiinsa; ne saattavat kyllä olla muodostuneet hänessä lukemansa ja ulkonaisesti havaitsemansa vaikutuksesta, mutta ne vaikutukset on hän sulattanut itseksensä, niinkuin leivän ja juoman, jonka hän on nauttinut, ja nyt ne ovat välitön osa häntä itseään, ja niitä esittäessään toteuttaa hän itseänsä. Niin kaukana on todellinen filosofi niistä, jotka sillä että elävät murenilla toisten ajatuselämästä, ja niitä pintapuolisesti yhteensovittelemalla parsivat kirjakuteensa, sillä luulevat olevansa oikealla tiellä elämän filosofiseen käsittelyyn, niin kaukana on hän niistä, ett'ei voi ajatella joka kohdassaan elävämpää vastakohtaa, kuin toisaalta omassa olemuksessaan orgaanisesti muodostuneita ajatuksiaan esittävän filosofin, ja toisaalta ulkonaisia tietoja itseydettömästi ja sulattamattomasti magasineeraavan oppineen.
Harva pystyy sentään filosofisissa kysymyksissä tuntemaan, koska esitys on puhdasta mielen kultaa, koska ainoastaan sen näköiseksi tehtyä tekokultaa. Siitä syystä saattaakin tapahtua että oikeasta mielestä ammennettu ja oikeasti muodostettu ajatus toisinaan voi pitkät ajat pysyä huomaamatta, jotavastoin teeskennelty viisaus, varsinkin muutamain oppiarvojen varjossa usein saa pitkät ajat kostamatta kukoistaa. Yleisen mielipiteen edessä voivat ammattia virallisesti edustavat filosofianprofessorit käydä todellisista filosofeista, voivatpa virallaan vielä imponeerata yleisen mielipiteen oikeasta mielestä lähtenyttä filosofiaa vastaankin. Jos semmoisen menettelyn näkijänä sattuu olemaan joku todellisella filosofisella tunnolla varustettu, joka pohjaa myöten havaitsee sen pelin tyhjyyden, täytyy hänen vallata pyhä vihastus semmoisesta, varsinkin kun semmoista vastaan ensi hetkessä on mahditon juuri sen vuoksi että viranpitäjän virka-arvo asian sisällöstä tietämättömän yleisön silmissä asettaa hänet hyökkäyksiltä turvaan. Tästä ovatkin selitettävissä ne väkivaltaiset hyökkäykset, joita esm. Schopenhauer, Kierkegaard ja Nietzsche esityksissään tuontuostakin tekevät filosofian viranomaisia edustajia vastaan. Ne semmoiset hyökkäykset tulevat kestämään niinkauan kuin syvemmin tuntevia, totisesta filosofiasta syttyneitä henkiä löytyy ja niinkauan kuin löytyy myöskin filosofeiksi itseänsä teeskenteleviä, jotka harhaan johdetun yleisön edessä esiintyvät teaatteritemppuisilla ajatteluleikeillään, hämmentäen mielet todellisen filosofian vakaanhartaasta totuudenuskonnosta.
Ehkä joku pitää näin ankaraa puhetapaa sopimattomana minulta, joka en ole tehnyt mitään, joka oikeuttaisi minua noin rohkeasti itsetietoisiin tuomioihin. Mutta tunnen olevani oikeassa ja uskon joka sanaani. Olen sitäpaitsi vihastuksissa. Olen huomannut minkälaisella yksimielisyydellä aikamme viralliset filosofian edustajat esiintyvät epäävinä aikamme totisinta henkeä, Fr. Nietzscheä vastaan, jonka mieli on palanut puhtainta totuuden hartautta. Eivätkö he sitten tunne että joka-ainoa Nietzschen sana on toisesta, pyhänä tulena leimuavasta iäisyyden lähteestä ammennettu, kuin heidän omat uniset lauseensa? Eivätkö he ymmärrä että tämmöisen miehen sanat tulevat kuulumaan vuosisatojen taakse, ja silloin vielä totisella tulellaan sytyttämään pyhään vastaanottamiseen kykenevät mielet arvelemattomalla totuuden rakkaudella? Arvelemattomalla, seurauksista väliäpitämättömällä, kyynillisen paljaalla, mutta todella, todella totuuden rakkaudella! Eikö edes filosofian historia, jonka he niin uudestaan ja uudestaan ovat tutkineet lävitse, opeta heitä varovaisemmiksi! Kutka vastustivat Descartesta, kutka Spinozaa, kutka Schopenhaueria, kutka aina niitä, jotka ovat jotain alkeellisesti totta esittäneet? Juuri semmoset kuin he itse! Eivätkö nämä vastustajat juuri vastustuksellaan ole jälkimaailmalle jättäneet selvintä todistusta pintapuolisesta, totuuden ymmärtämiseen kykenemättömästä hengenlaadustaan? Pitäisi, tuollaiset esimerkit silmäinsä edessä, olla viisastunut suotta taistelemasta tutkainta vastaan. Vaikenisivat ennemmin, kuin suotta sokaisevat maineensa jälkimaailman silmissä, ovathan he sentään useimmissa tapauksissa kunnollisia miehiä, jotka eivät suorastaan semmoista kohtaloa ansaitsisi, ainoa virheensä kun on se niin monelle ihmiselle yhteinen, ett'ei heillä ole kuulokorvaa oikealle, suoraan asiasta helähtävälle totuuden sanalle. Filosofian professorit contra Nietzsche on tuo tavallinen, oikeata ehkä tahtovan, mutta lyhytnäköisen pintapuolisuuden väärä taistelu alkuperäistä totuutta vastaan, jota sillä ei ole orgaania tuntemaan, eikä se, jos se olisi menneisyydessä, ja sen tuloksettomuus elävänä edessä, herättäisi muuta kuin ehkä sääliä noiden suottapäiten heikkoutensa paljastaneiden puolesta, mutta nyt kun niillä vielä on kaikki ulkonainen arvo tuomiolausuntojensa taustana, tahtoo vastentahtoakin kohtuuton vihastus kuohahtaa hereille mielessä, kun tuolla tapaa näkee mitättömän tekoviisauden itsetyytyvästi asettavan itsensä todellisen viisauden yläpuolelle, vieläpä kohtelevan sitä sen omassa kuningasvaltakunnassa kuin juuri ja juuri siedettävää löytölasta, ilman että kukaan havaitsee kohtuuttomuutta semmoisessa. Vihastus sitä havaitessa ihmisen valtaa, ja väkisinkin purkautuu mieli tuomitseviin sanoihin. Oppikoot filosofian professorit nöyrinä suutelemaan kuningas-ajattelijaa jalkaan, missä sellainen ilmestyy, silloin olkoon heille sydämen pohjasta suotu olla filosofian professoreita kuinka monen kertaisesti tahansa, mutta niinkauan kun he eivät sitä opi, on heidän korvissaan uudestaan ja uudestaan kaikuva vihastunut: lakeija, muista asemasi!