Palaan viimeinkin taas varsinaiseen esitettävääni. Olen ymmärtääkseni jo tarpeeksi havaittavasti esittänyt, että sisältään pitää ihmisen luoda, jos hän tahtoo puhua iäisissä sisältöpitoisissa sanoissa. Tästä seuraa että ajatuselämän oikein esitystapa on se, jossa tuntomme havaitseminen tulee välittömimmästi vuodatetuksi esiin. Semmoisessa muodossa että itse esityksen kaava vähimmässä määrässä on päässyt asettamaan runtelevaa kättä tuntemustapamme muodolle. Meidän oma tuntemustapamme kun on ajatuksemme ainoa iäiseksi tekevä sisältö, on ainoa huolemme oman tuntemistapamme paljaasti, muuttamattomasti esitys, meidän esityksemme täytyy olla tuntemuksemme hienoimmasti havaitun, ja hellimmästi arimmasti sanoiksi synnytetyn kuvan. Omasta kokemuksestani tiedän, että ainakin minuun vaikuttaa syvimmin tällainen ajatusten esitys. Niinpä tunnustan että lukiessani S. Kierkegaardin "Efterladte Papirer" tunsin, jos mahdollista, vielä välittömämpää iloa, kuin muita hänen ihania teoksiaan lukiessani, ja se ilo ymmärtääkseni lähti siitä, että hän näille, tavallaan itselleen kirjottamille lehdille oli ollut tilaisuudessa vielä välittömämmin, kuin suuremmissa, erityistä selityspäämäärää tavottelevissa teoksissaan, kiinnittämään suoraan havaintoonsa heräävät ajatuksensa ikäänkuin silmänräpäysvalokuvina ihan siinä muodossa kun ne juuri näkyivät hänelle. Myöskin se ilo, jonka Pascal'in "Pensées" herättävät, lähtee siitä hartaasta huolesta, jolla siinä jokainen yksityinen ajatus on tavotettu muotoonsa. Samoin nauttii Nietzschen kirjotuksissa ihan suorastaan ajatus-elämässään paljastuvasta mielestä. Hänen ajatuksensa ovat joka hetki kuvaksi herkähtynyttä tuntemistilaa, niissä ei ole mitään johdettua, vaan kaikki on juuri kirjottamisen hetkellä elävästi ja kokonaisesti tunnettua ja semmoisenaan sanottua, niihin saa uskoa niinkuin interjektiooneihin, jotka ilo tai tuska ihmisen rinnasta välittömästi pusertaa, ainoastaan että tässä nämä interjektioonit syvempi- ja laajempi-sävelisen sielun pohjalla ovat selvenneet ja kasvaneet kokonaisiksi ajatusten muodossa tunnettaviksemme ilmestyviksi mielentilasymfoniioiksi. Nietzsche on tavottanut suorimman lausuntatavan ajatuselämälleen, siitä se herpoumaton, ja joka uudessa sanassa uudella kylvyllä väristyttävä nautinto, joka häntä lukiessa valtaa mielen. Ei tarvitse uskoa hänen positiiviseen maailmanselitykseensä kokonaisuudessaan, se saattaa olla hyvin tilapäisistä ajatusyhtymistä muodostunut, mutta jokainen hänen yksityinen kuvaussanansa on totta, hänen jokainen sanansa on itseänsä tuntevan ihmisen liekkinä paloa, on ikäänkuin syttyneen mielen välttämätöntä liekkiä, ja semmoisena se kohta välittömänä sulaa lukijan tuntoon. Sensuuntaista ikäänkuin näissä nyt esittämissäni ajattelijoissa pitää ajatusesityksen olla, ollakseen vaikuttavan. Ajatuksen pitää päästä kumpuamaan esiin niin luonnollisesti ja niin vähän taitetussa muodossa, että se ihan tunnettavasi tykähtää lukijaan, liittyy hänen tunnoksensa. Ei siinä saa olla yhtään sulamatonta piirrosta, sen pitää olla oman sielun välitöntä antamista, sielun vuodatusta toiseen sieluun. Yksin ajatus kokonaisuuden vaatimuksistakin voi häiritä ajatuksen oikeata tuntoperäistä esitystä. Saattaa nimittäin tapahtua, että ajatusesityksen kokonaisrakenne vaatii ajattelijan yksityisissä kohdissa jättämään havaintoperäisen mielialakuvailun ja pakottaa hänen, eteensä asettaman tulospäämäärän vuoksi, liukastumaan kuolleeseen abstraheeraavaan johtopäätöstapaan. Esitys muuttuu siitä sentään heikoksi, sellaisessa esityksessä nimittäin kadottaa sanojensa alta oman tunto-elämänsä havaittavan, kontrolleeraavan pohjan, eikä silloin voi täyttää sanojansa sillä vaikuttavalla, vakuuttavalla sisällöllä, joka itse olemassa olossaan todistaisi ne jokaisen edessä tosiksi. — Ajatusesityksen, ollakseen oikean, tulee olla ihmisen tunto-elämän sanoiksi ilmestymistä, puettuna tarkimpiin ja tyhjentävimpiin, mutta myöskin luonnollisimpiin ja selkeämpiin sanoihin.

Mutta se, jonka me näin itsiämme kuunnellen, ja kuulemamme luonnollisimpiin, itse asiasta kasvaviin sanoihin muodostaen esitämme, onko se sitte yleisesti totta ja jokaiselle toisellekin pätevästi lausuttu? On. Me ihmiset, niinkuin meillä on yhteinen ihmismuoto, niin meillä myöskin on yhteinen tuntemuslaatu. Me jokainen ihminen olemme sisimmässä olemuksessamme yhtä. Ikäänkuin jokainen koivu muodostuu siemenestä puuksi samalla tapaa, ja ikäänkuin samat lait jokaisessa niissä määräävät solun muodostumisen solusta, — ikäänkuin jokainen graniittikiteymä on samoista aineksista ja samojen lakien mukaisesti muodostunut, olkoot ne kiteymät kuinka erimuotoisia tahansa; — ikäänkuin yhdestä ainoasta graniittipalasesta tai yhdestä ainoasta koivusta, jos ne kokonaisesti ja pohjaansa asti tunnemme, tunnemme joka ainoan muunkin graniittikiteen ja koivun koko sisällisessä muodossaan ja kokonaisuudessaan, samoin on jokainen ihminen sisälliseltä sielulliselta olemuslaadultaan samallainen, ja jos yhden ihmisemme sisällisesti tunnemme, silloin tunnemme myöskin koko ihmisluonnon sisällisesti, ja sitä kuvatessamme kuvaamme jokaista ihmistä. Minä tarkotan, jos oman itsemme ja oman tuntemisemme osaamme selvästi ja tarkasti sanoihin kiinnittää, me silloin olemme sanoihin sitoneet jokaisen ihmisen tuntemustavan, ja jokainen, joka voi sanamme sisällisesti lukea, ja sen lukemansa itsessään havaita, on sanoissamme löytävä sisällisen itsensä toteutetuksi. Jos voimme luoda oman tuntemisemme sen omimmassa ja oleellisimmassa sisällössä sanoiksi, silloin voi jokainen toinenkin ihminen sisällisyytensä pohjalla havaita sanojemme kuvauksen totuuden itsessään ja silloin olemme puhuneet ihmisellisesti totta, jokaiselle ihmiselle pätevää, olemme puhuneet sanoja, joilla aina on oleva elävä, sisällistä ihmishavaintoa syventävä selitysvoima jokaiselle jälkeemmekin tulevalle, sisällisesti itseään tuntevalle ihmiselle. Ei olekkaan mitään muuta objektiivista, jokaiselle pätevää esitystapaa, kuin oman tuntemuksen tarkka ja sitova esitys. Kuten jo ennen olen sanonut, emme nimittäin koskaankaan voi puhua yleisestä, itsessään lepäävästä maailmasta ulkopuolellamme, voimme ainoastaan puhua tämän maailman vaikutuksesta tuntoomme, ja jos tästä maailmastakin tahdomme vähimmässä mahdollisessa määrässä totuudesta horjahtuvat sanat puhua, on ainoa tie siihenkin se, että annamme sanoissamme tuntomme tästä maailmasta puhtaimpanaan tulla tunnettavaksi. Ainoastaan jos paljaasti itsemme pohjalta puhumme, silloin puhumme yleispätevää ja jokaiselle ihmiselle sisällisesti tunnettavaa. Jos suljetuimmasti rajotamme esityksemme oman tuntemisemme pohjalta kasvavaksi, silloin kasvaa esityksemme itsestään yleiseen, jokaista ihmisolentoa selittävään merkitykseen. Ainoastaan tarkin ja johdonmukaisella huolella noudatettu subjektiivisuus on porttina yleispätevään objektiivisuuteen esityksessä. Ikäänkuin puu, mitä korkeammalle se tahtoo kohottaa latvansa ilmaan, sitä syvemmälle maan pimeyteen se upottaa juurensa, samoin ihminen, mitä yleisempää, jokaiselle kohta sanottunaan todeksi helähtävää hän tahtoo puhua, sitä sulkeutuneempi olkoon hän sitä sanoessaan ollut itseänsä tuntemisen havaintoon, ja sitä likemmästi olkoot hänen sanansa hänen välittömän tuntemustilansa suoraa ja selvää paljastusta.

Joka sana, jonka ihminen puhuu, olkoon hänen sisäisen olemuksensa aarrekaivannosta esiin-nostettu. Silloin se kerran oikeassa muodossaan sanottuna pysyy pätevänä iäisesti, ja elää uudestaan joka kerta kun uusi ihminen sen valaisemana tulee oman sisäisen itsensä tuntemishavaintoon. Ajatellakseen oikein tulee ihmisen osata rehellisesti ja paljaasti nähdä tunteensa. Kaikki muu seuraa silloin itsestään: ajatus on tämän tunteen selvä havainto, ja ajatuksen esitys saa välittömästi oikean muotonsa, kun ei tyydy ennen kuin on saanut lausutuksi tuntemuksensa sen omassa muuttamattomassa muodossa.

KATSOMUKSEN IHANUUDESTA.

Istuin juuri puutarhassa. Syreenien tertut riippuilivat ylläni vehreässä lehvistössä, ruohosto rehotti istuimeni vieressä istuimeni tasalla, hyönteiset surisivat ilmassa ja pensaissa, edessä välkkyi puisto, jonka häälyvä läpinäkymätön vehreys kylpi auringon rajattomassa kirkkaudessa, yllä säteili metallinen siniseksi valettu taivas, joka valoi ja valoi loistoansa kaiken ylitse. Niin oli kuin olisi juossut koko sen vihannuuden tunnoksi. Yhdeksi silmänräpäykseksi suli koko luonnon täysirintaisuuteen; kaikki se humuava vellova elämälle aukeentuminen ja elämässä läikkyminen, joka kuului kuin äänenä jokaisesta ruohosta, jokaisesta lehdestä, tykähti yhtenä hetkenä ihmiseen, kaikki aistimet joivat sitä, olisi huudahtanut ilosta siinä vehreyden ja runsauden riemussa. Väkevä, väkevä on maan rinta, väkevänä versoo elämä maan rinnasta, huumaavaa pyörryttävää olemisen iloa on puiden täyteläinen tulviva vehreys, on maan rinnasta tunkeva ruoho, riemusta juopuneelta kuuluu lintujen hykähtynyt viserrys ja ahnaina avaavat kukkaset kellonsa juodakseen, juodakseen elämää. Siihen heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko olollansa tuntisi. Kesästä tupertuu, pyörtyy, kesä läikkyy ihmisen ylitse, sen runsaus- ja tuoksuaaltoihin hukkuu. — Ihanaa oli siinä suven keskellä, ja nyt jälkeenpäin tunnen kuin olisin hetkeksi ollut taivaassa. —

— Istuin kerran hetken, ja pitkän hetken, ja katselin lehtimetsää, jolle illan aurinko valoi säteilevää kultaa. Siinä oli edessä kirkas auringossa heleilevä ranta, tunsi silmillänsä sen keveän päilynnän, mutta ei katsonut sitä, silmät pysyivät korkeassa lehtimetsässä, joka loisti kuin ihanaksi siseleerattu kultateos. Se lehvistö seisoi kuin kultakylvyssä, tummat punervaruskoiset varjot, jotka välähtelivät sen sisältä, leikkasivat sen loisteen kultaisemmaksi. Omituinen helminen riemu poltti sydäntä siinä katsellessa. Olisi ainaiseksi jäänyt silmillään riippumaan sen kultaisen lehtimetsän näkyyn, edessä keveästi päilyvä veden kalvo, mitään muuta tuntematta. Niinkuin äänetön ääretön kirkko oli koko se luonto, vedet ja lehtinen aurinkoinen ranta, taivas yllä. Olisi liittänyt kädet ristiin rinnallensa ja nautintoonsa sammuen liukunut kaiken, koko kultaisen luonnonkajastus-sieluksi. — Niin sekin hetki oli kuin silmänräpäys taivaassa. —

— Katselin kukkasta kerran, neitsyistä viljuvaljua. Niin puhtaina riippuivat sen kellot varressaan, ja itse se varsi nousi lehtiensä välistä kuin kaunein sointuvin ajatus. Hyväilin mieltäni katselemalla kukkakellojen kaunista riipuntaa, niinkuin sointuvin soitto niin ne keveästi kallistuivat kukkanen kukkasen yllä. Jokaista kukkaskelloa katsoessani soi mieleni liikutettuna runona. Kuinka puhtaina ja kauneuttaan kylläisinä kaareutuivat niiden kukkahelmien posket, ja kuinka hienona, sieluun hiipivänä sointina tunsi niiden koko muodon! Värisi niiden kellojen hennoimmalla aistilla leikeltyä terää nähdessä, ja niiden kuvun muotoon oli vangittu kuin hillitty mutta täysiääninen olemisen kauneus-sävel. — Pitkän hetken soi sitä kukkasta katsoen ja kukkasta tuntien. —

— Kylmä kelmeä talvipäivä, takanani on huurteinen koivumetsä, jonka oksat kuin juhlallisina kynttilöinä nousevat ilmaan ympärilläni, edessäni on lunta — lunta, lumilakeuden toisella puolella nousee korkea tumma metsän ranta, joka heittää pitkän sinervän varjon hiukan epätasaiselle lumenpinnalle edessään. Kylmä lämmittämätön aurinko loistaa maiseman ylitse, sytyttää kuin kristallikruunut koivumetsässä ympärillä ja saa lumenpinnan rakeilemaan kuin viherjöinä ja punaisina ja sinisinä tähtinä, jotka leimuen syttyvät ja sammuvat. Siinä olen hiljaisuudessa ja tunnen sitä puhdasta kylmää talvea, jostain nousee kuulakasta taivasta vastaan sakea, ylhäältä punaisenharmaa savupilari, toiselta taholta kuulee jonkun metsälinnun kuhertavan äänen talvimetsän lasikaikuisen ilman kannattamana, lähelläni juuri kuuluu joltakin oksalta putoavan lunta maahan. Siinä seison liikkumatonna lumisen metsän keskellä, silmäni seuraavat milloin auringon moniväristä säteilyä hangelle, milloin vuoroin valkoiseksi ja sinertäväksi aaltoavaa lumenpintaa kauempana edessäni, kunnes ne viimein jäävät lepäämään metsälle, joka levollisen majesteetillisena kuvastuu punervahuurteista taivasta vastaan. On näin viileä, tyyntynyt rauha mielessä, tuntee kuin yhdellä hetkellä koko sen lumisen huurteisen maiseman itsessään, ja on itsekin mielessään yhtä seesteisen kirkas ja jääkynttiläinen. Kaikki ympärillä on yhtähaavaa läsnä mielessä, kaikki aistimet värjyvät talvenmaisemaksi, ja yhtenä, koko sielun täyttävänä hetkenä on mieli paljaasti sen puhtaan, puhtoisen luminäyn ja talven korkean kirkkaan seeste-temppelin tuntoa. — Ihana, itsestään unhottunut hetki, josta herättyäänkin aisteissaan vielä kauan jälkeenkin päin tuntee viileyden ja tyyneyden lumista rauhaa. —

* * * * *

Ihana on maailman näkö, ja ihanaksi se ihmisen koskee. Jokainen hetki, jona aukenee katsomaan ympärilleen on täysinäisen riemun hetki. Kukkuralleen nousee ihminen maailmaa nähden, ja runsauden ja iäisyyden tulvana liikkuu ihminen luonnon tulvahuttamana.