Kaikki maailmassa on hetkessä kokonaista ja itsetäydellistä. Jokainen ruoho maassa, jokainen kivenkiteymä vuoressa, jokainen ilmoja liitävä lintu ovat olossaan ja muodostumisessaan täydellinen, itseänsä selittävä ja itsessään lepäävä luonnon rinnan vuodatus, ne ovat iäisyyskupla, joka yhdessä edessämme olevassa silmänräpäyksessä toteuttaa itsensä. Jokaista luonnonmuodostumaa katsoen me saatamme katsoa iäisyyteen, jokaisen kiven, jokaisen ruohon edessä saatamme me syventyä ajattomaan, ajan vaihtumisen ulkopuolella olevaan sen kiven tai ruohon kokonaisesti tuntemiseen, jolloin yhdessä hetkessä tunnemme sen kokonaisesti olossaan ja muodostumisessaan. Jokainen luonnonmuodostuma on jokaisessa hetkessään iäisyyden päilyntäpeili, siinä on kaikki läsnä, menneisyys, joka on sen muodostanut, tulevaisuus, jonka mahdollisuudet se itsessään sisältää, nykyisyys, joka sen kokonaisesti täyttää. Yhdessä ruohon lehdessä on vangittuna koko auringon vaikutusvoima, on maan ja ilman mahdit, on jokainen aurinkoinen ja pilvinen päivä, menneisinkin päivä, joka valaisi sitä ruohoa, josta se siemenenä on polveutunut, tulevaisinkin päivä, jota varten sillä tänään on itsessään aines, josta siemen siemeneltä tuhannen vuodenkin perästä on puhkeeva uuden päivän aurinkoa imevä ruohon lehti. Kaikkeus on välittömästi ihmisen joka silmäyksen edessä läsnä. Ennenkuin kivi on jäätynyt muotoonsa, ennenkuin maa on voinut kukkaistua ruohoihinsa, taivaan ilma sineensä, on koko kaikkeuden täytynyt olla niinkuin se on. Pienimmälläkin on koko kaikkeuden kokonaisuus olemisensa edellytyksenä ja pienimmästäkin voimme me puhjeta kokonaisuuden ymmärtämiseen, jos vaan voimme sen pienimmän sen kaikessa hennoimmassa sisällisyydessä ymmärtää. Jos voimme selittää kuinka kivenkide on muodostunut kaikkein alkunaisimpaan syntyynsä ja kaikkein ominaisimpaan sisältöönsä asti, silloin voisimme sitä esittäessämme antaa koko olemisen historian ja koko olemisen selityksen.
Jokaisena silmänräpäyksenä on iäisyys elävänä ja tunnettavana edessämme ja ympärillämme. Jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko oleminen läsnä, siinä on kaikki se menneisyys, joka on muodostanut nykyisyyden tilan, ja siinä on mahdollisuutena kaikki se tulevaisuus, joka voi muodostua nykyisyydestä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat aina joka hetkenä silmäimme ja tuntemisemme edessä. Kaikki, pieninkin on iäisyyden kuvastusta. Iäisyyteen voimme nähdä, ja iäisyyden tuntoon tulla, jos mihin tahansa, pienimpäänkin syvennymme pohjaan vaipuvalla tunnolla, kokonaisuuden vaikutuksesta on pieninkin syntynyt, pieninkin on välitön kokonaisuuden osa, on itse kokonaisuutta. Ikäänkuin jokainen meriveden pisara on samaa ainesta kuin meri kokonaisenaankin, samoin on kaikkeus jokaisessa pienimmässäkin ilmestymismuodossaan yhä samaa kaikkeutta, ja me voimme siihen syventyen välittömästi sukeltaa kaikkeuteen.
Mutta paitsi sitä, että kaikki, minkä havaitsemme, on kaikkeuden kokonaisuutta, on jokainen ilmiö, joka tulee silmäämme, myöskin itseänsä, omaa olemistaan, se elää. Kaikki aines ja kaikki oleva siinä on kaikkeutta, iäisyyttä, iäisyyden vuodatusta, kaikki siinä on ehdottomasti välttämätöntä, koko kaikkeuden yleistilan edellyttämää, mutta itse se sentään on muotoansa ja elää omana muotonansa omaa itsenäistä elämäänsä. Tämä omakin elämä on sentään ainoastaan näennäisesti itsenäistä. Itse yksityisen ilmiön oma yksityisin muotokin on jo sen ilmestymispakossa ehdottomasti ja iäisesti määrätty. Ikäänkuin syreenin lehden idussa on ehdottomasti määrätty pyrkimys varmaan muotoon, jonka se kasvaessaan ainoastaan toteuttaa; niin helpolta kuin näyttäisikin sen olevan voivan ottaa mikä muoto tahansa yllensä, siinä kun se ilmasta ja rungosta kasvamisaineksensa imee, se aina sentään välttämättä ottaa aina varman, sisältään vaaditun ulkomuotonsa; samoin muodostuu kaikki muukin varmaan, koko menneisyyden tilan vaatimaan ehdottomaan muotoonsa. Kaikki mikä tapahtuu, ja kaikki mikä muodostuu, tapahtuu ja muodostuu välttämättömästi, missään ei ole pienintäkään sijaa tilapäisyydelle. Pieninkin repeämä, jonka joku eläin on tallannut ruohon lehteen on välttämättömästi syntynyt, on ollut koko kaikkeustilan toteumusvaatimus, ja jos kokonaisesti olisimme osanneet katsoa kaikkeutta koko sisällössään ja muodostumisessaan, silloin olisimme voineet edeltäpäin havaita senkin tapauksen täytyvän tapahtua. Ei ole mitään vapaata maailmassa, kaikki joka on, täytyy olla, ja kaikki joka tapahtuu, on täytynyt tapahtua, ei valitse lammas vapaasti laitumella kahden sen edessä kasvavan ruohontupon välillä, joista se toisen syö ja toisen jättää, eikä määrää ihminen itsenäisesti istuuko hän tuolle tuolille vai tälle. Yhtä välttämätön ja luonnonlain mukainen kun on kiven putoaminen maahan, kun sitä on lakattu pidättämästä, yhtä välttämätön ja luonnonlainmukainen oli Napoleonin retki Moskovaan, ja joll'emme sitä välttämättömyyttä elävästi havaitse, on syynä siihen ainoastaan se, ett'emme kokonaisesti voi havaita kaikkeuden pohjaa, jolta jokainen yksityinen ilmiö tai teko on luonnollinen välitön emanatiooni. Kaikki maailmassa on kokonaistilan toteutumista, kaikella, pienimmälläkin on selityksensä ja tapahtumisvaatimuksensa kokonaistilassa, kaikkeudessa. Ei ole mitään, joka olisi itsenäistä, kaikki on vaan kaikkeuden esille-tulvimista, jokainen yksityinen muoto on kaikkeuden esilletulemistapaa, joka saa muotonsa sisältönsä vaatimuksesta. Kaikkeus, iäisyys on kaikessa läsnä, kaiken tapahtumisen takana voimme, jos oikealla syvämielisyydellä voimme maailman kokonaisuutta havaita, voimme nähdä iäisyyden. Iäisyys on olemisen tausta, oleminen vuotaa iäisyydestä, on iäisyyden havaittavaksi tulemus. Jokainen haihtuvinkin ja ohimenevin ilmiö on olemisen iäisyysmeren aaltoa, ja sen koko sisältö on iäisyyttä.
Kaikki on siis iäisyyden peiliä ihmisen ympärillä. Tämän iäisyyden havaintoon voi ihminen sentään päästä ainoastaan, jos hän hetkeksi tekee ikäänkuin tehottomaksi oman olemisensa. Ihminenkin on nimittäin olemisessaan osa tätä kaikkeuden kokonaisuutta, hänelläkään ei ole muuta tehtävää kuin elää, elämällään tätä kaikkeutta toteuttaakseen, ihminenkin on kaikkeuden leikkikalu, joka, luullen olevansa itseänsä, ja omaa toteutustaan tavotellen, onkin vaan yksi kaikkeuden ilmitulemiskeinoja. Mutta ikäänkuin aallosta aallon oman voiman irtiheittämä latva joskus viskautuu itse aallon yläpuolelle, samoin saattaa ihminen, jos hänen elämisvoimansa on vahvin ja liikkuvin, joskus singahuttaa itsensä olemisensa toteutuspakon ulko- ja yläpuolelle. Joskus elävimpänä ja kirkkaimpana hetkenämme saattaa tapahtua, että voimme heittää valaistuvan katseen olotavotuksemme rajan ulkopuolelle. Minä tarkotan että joskus saatamme yhdessä hetkessä, kun olemme ikäänkuin olemisemme kukkuralla, silloin saatamme siinä tunnossa että elettävänämme olevana hetkenä olemme kaiken olemistehtävämme täyttäneet, tuntea itsemme olemisemme ainaisen pyrkimyksen ulkopuolella, vapahdettuina siitä oman itsensä tehoisaksi tekemisestä, joka on kaiken olemassa olevan elämä, meillä on semmoisena hetkenä yli hetken tarpeen liikenevää voimaa, ja silloin saatamme olemisemme hetkellisessä rikkaus- ja täydellisyys-rauhassa silmänräpäykseksi tuntea maailman oloa semmoisena kuin se kaikkeudessaan on itsemme ulkopuolella. Me voimme joskus olla täyttäneet kaiken pyrittävämme, ja silloin silmänräpäykseksi olla tulvahtaneet itsekylläiseen olo-voimaan, jolloin pyrkimystilamme jännitys on sammunut meistä ja me itseytemme jänteestä vapahtuneina täysinäishyminöivän hetken saamme seista itse olemista olemisenaan kasvoista kasvoihin. Niinä hetkinämme olemme iäisyyttä tuntemassa ja niihin hetkiin tulvimme, kun päilymme kylläisintä olemistilan runsautta, niin kylläistä, ett'emme itse enää olemisemme toteuttamiseksi sitä tarvitse, vaan että voimme asettua ikäänkuin lepäämään sille omalle voimallemme ja siinä levossamme soida kaikkeuden tuntemishyminäksi. Semmoisina hetkinä on ikäänkuin yht'äkkiä olisi siirtynyt ahtaasta vankikopista, jonne ei aurinko ikinä katso, ja jossa aina on tukala ja ummehtunut hämäryys, ikäänkuin sieltä yht'äkkiä olisi siirtynyt iloisten niittyjen keskelle, jotka kukkasinensa välkkyvät auringossa, ja joiden yllä sinisessä ilmassa linnut pitävät suurta iloaan. Ne hetket ovat ihaninta oloa, ja ken niitä kerran on saanut elää, hän etsii niitä uudestaan ja uudestaan. Ne eivät ole muuta kuin vapaata ja suoraa iloitsemista olemisen näystä ulkopuolellamme, mutta merkillisen ihanasti virkistyy sielu niiden hetkien itsestään unohtuneesta katsomisesta. Ken kerran on sattunut katsomaan ilta-auringon kullassa taivaan sinistä taustaa vastaan kylpevää puuta ja tuntemaan siihen sidotun sydäntä välkäyttävän ihanuuden, hän uudestaan ja uudestaan pyrkii antaumaan uuteen ihanuuskylpyyn saman ilta-aurinkoisen puun edessä. Ken kerran on sattunut silmillään jäämään yllämme kaareutuvan taivaan sinikuvun katsomiseen, ja siihen katsomiseen joksikin taivaalliseksi hetkeksi unohtunut, hän toistekin tavottaa herätä semmoisen katsomis-silmänräpäyksen itseunohtuneeseen ihanuuteen. Kauniin sinisäkenöitsevän lahden näkö viherjälehteväin rantojen välillä, maisema, joka huikaisee silmää ilta-auringon kultaloistossa, solavan lempeän lehtimetsän sisus, jossa keveäviherjät lehdet hiljaa häilyvät, ylhäisen metsän pilaristo, jossa puut kasvavat kirkoksi ylle, kalkki se hetken tuntona värähtää ihmiseen ja värähdyttää hänet itsensä hetkelliseksi, kaiken tuntevaksi peiliksi. En tiedä, mitkä ihanuuden sanat sanoisin niistä helmisistä hetkistä, joina tällä tapaa olemme värähtyneet ympärillämme olevan luonnon kokonaiskuvan tuntemiseen. Semmoinen hetki on pyhä, me palvelemme jumalaa silloin, olemista itseään, ne ovat olemisen ilon rikasta ihanaa sointia meissä. Niinä hetkinä olemme me juosseet edessämme olevan kokonaisuuden tunnoksi, kaikki edessämme on yhtä haavaa väräyksellisesti läsnä itsessämme, koko tilamme on oikeastaan edessämme olevan kuvan tuntemista, olemme kuin selvin herkin peili sen edessä, ja kaikki siinä on yhtähaavaa läsnä meissä, me olemme luonnonkuvan kokonaisuutta, sielumme on luonnon päilyntää. Niin ihana, ihana on semmoinen hetki, — muistokin semmoisesta hetkestä heittää jälkeenpäin taivaallisen loisteen mielelle. Semmoisina hetkinä on ihminen ollut iäinen, on itsensä unohtaneena ollut iäisyyden partaalla, iäisyyttä tuntemassa. Kaikki oleminen ympärillämme on nimittäin, kuten jo sanoin, iäisyyden ilmestystä, ja jos voimme vapaasti ja unohtuneesti jäädä olemisen tuntemiseen ympärillämme, olemme samassa tykähtäneet iäisyyden päilynnäksi. Me olemme silloin havahtuneet siitä umeasta itseänsä toteuttamisen orjuudesta, joka sisäisenä pakkona tai elämisen energiiana lepää kaiken olemisen idussa ja pakottaa sen kaikkialla varmaan itsekkyyden, itsensä toteuttamisen kärkeen pakkaumiseksi, joka ahdistaa kaiken yksityisen maailmassa sokeasti ja sivulleen olovoimaansa tuhlaamatta pyrkimään itsensä eheimpään toteuttamiseen, siitä tilasta olemme me semmoisina ihanuushetkinämme osanneet hetkeksi havahtua, ja olemme voineet itsestämme unohtuneina heittää vapaan ja valuisen silmäyksen oman olemisemme rajan ulkopuolelle maailman kaikkeuden iäisyyshyminään. Me olemme silloin hetkeksi osanneet herätä luonnon tuntemiseen ihan itseydettömästi, ihan luontonaan, olemiskauneutenaan, olemme virvonneet olemisemme pyrkimystilasta kaikkeuden tuntevaan havaitsemiseen, olemme hetkeksi iäisyyden näkemisessä värähtäneet iäisiksi. Semmoinen hetki on ihmisen iäiseksi syntymishetki, se on ikäänkuin taivaan avautuminen ihmisen ympärille, ikäänkuin ihmisen maailman sieluksi kirkastuminen.
Kaikki kaunis ja iäinen virkoo ihmiseen tämmöisistä hetkistä. Hän, joka on tuntenut tämmöisen, itsensä luonnon tuntemiseen unhottaneen silmänräpäyksen, hänen sieluunsa jää se silmänräpäys ihanuussointina, ja siten heränneet soinnut kypsyvät hänessä hänen henkensä teoiksi. Kaikki taide on näiden itsestään vapahtuneiden hetkien muistoa; ne soinnut, jotka silloin ovat värähdelleet mielessä, ovat asettuneet ikäänkuin soivaksi taustaksi ihmismieleen, se tausta saa jokaisesta uudesta soinmittavasta värähdyshetkestä uutta tiheentymisainesta, ja siitä muodostuneesta tunnelmataustasta väräjöi taideluoma. Riemu, joka on mielessä hykähdellyt olemista tuntiessa, on jokaisen olemisen kuvan synnytys-silmänräpäys. Kun taiteilija kuvaa maisemaa, kuvaa hän, jos hän siinä luomisessaan on todellinen taiteilija, ainoastaan puhtaan riemuntunteensa siitä, ja hänen taulunsa ainoa oikea taidevaikutus on se että hän saa sen riemunsa jokaiseen katsojaan välittömästi tartutetuksi, olkoon hänen riemunsa siitä maisemasta sitte sen aurinkoinen hykähdyttävä loisto, tai sen tulviva, uhkuva, vehreyttään versova runsauden ja kylläisyyden vellonta, tai sen orgaaninen, itseensä perustauva ja tyynessä itsetyytyväisyydessä lepäävä kokonaismuoto, tai sen etäisinä valuisina viivayhtyminä mieltä kauniiksi ja kirkasrauhaiseksi soinnuttava vaikutus. Taiteen ainoa vaikutuspyrintö on luonnontuntemisessa heränneen sointumielen virvottamista eläväksi joka ihmisessä. Soitto on kokonaan ja paljastaan tämän ihmisen olemisen kukkuratilan kummuntaa, soittoa tuntiessaan on kuin välittömästi olisi tuntemuksensa aaltoja häilymässä; arkitektoniikka on viivamuotoihin vangittua, maailman katsomisessa tunnettua kokonaisuushymistystä, se on maailman elävää, ja sentään itseensä rauhottunutta muodossaan lepäämistä; kuvaustaiteessa ja runoudessa on olemisen kuvaus välittömästi läsnä, ja itse kuvauskin on ainoastaan olemisen havaitsemisen herättämäin tunneväristysten toteuttamista. Kaikki taideluominen on olemisen kokonaisesti havaitsemisessa itsessämme heränneen ihanuus-soinnin esittämistä. Mutta taide ahtaammassa merkityksessä ei yksin ole tuloksena tästä. Luonnon silmänräpäyksellistä kuvakokonaisuutta tuntien oppii ihminen pysytteleimään kokonaisuuden tunnelmoimisessa, oppii vaipumaan jokaisen yksityisen luonnonilmiön tuntemiseen sen omassa kokonaisessa olemistäydellisyydessä, hän oppii tuntemaan jokaisen katsomuksensa sen kokonaisessa, hetkellisesti täydellisessä olossa. Tarkotan, että hän oppii filosofiksi, joka hetkellisessä tuntemisessaan osaa sukeltaa edessään olevan kaikkeuden yhtähaavaiseen kokonaiseen havaitsemiseen. Filosofi ei ole ulkonainen ajatusten sommittelija, hän on tunnossaan kaikkeutta syleilevä, tai oikeammin, kaikkeuden syleilemä mieli, joka läsnäolevassa tunnossaan tuntee ja havaitsee kaikkeuden. Filosofi on maailmaa hetkessä kokonaisesti tunteva mieli, ja tämmöisen mielen herätys- ja virkistyskylpyjä ovat ne hetket, joina hän osaa valuneesti olla sulanut luonnonkuvan kokonaisuuden tuntemiseen. Kun katselee puuta, jota illan aurinko maalaa punakullallaan, tuntee sitä kokonaisesti nähdessään hedelmöityvänsä todellisempaan ja värjyisempään filosofiseen mielialaan, kuin jos lukisi jonkun jotakin filosofian erikoisalaa käsittelevän teoksen. Mieli nimittäin, joka on herkähtänyt sulaneeksi tuntemaan kokonaisesti jotakin luonnon kuvaa, on siinä herkähtymisessään myöskin saanut mahdollisuuden herkähtyä kaikkeen koko luonnossa, hän on sillä voittanut kyvyn tuntemisellaan valua kaikkeen edessään olevaan sitä sisällisesti kokonaisesti tuntien, ja hänellä on se todellinen filosofinen mielenlaatu, joka pienimmässäkin välittömästi tuntee kaikkeuden läsnäolon, ja joka aina syvällisyydessään kokonaisesti tykähtää kokonaisuuteen.
Ihanaa on tykähtyneenä hetkenä kokonaisesti tuntea maasta kasvavaa ruohoa, joka hentona, mutta sittekin kokonaiseksi ja itsetäydelliseksi sulkeuneena värjyy edessämme, ihanaa on tuntonamme tuntea puuta, jonka solakkaa runkoa silmillämme seuraamme ylös sen tuulessa häilyvään latvaan, täydellisenä hetkenä tunnemme sen kosteaan kylmään multaan upottauvat juuret, sen notkeana rohkeana jännityksenä ilmaan kohoavan rungon, sen ilman sinessä levollisena huojuilevan latvan; ihanaa on seista auringon-ruskon kultaaman metsän edessä, ja tuntea itsessään yhtä haavaa läsnä sen kaikki tummahivelevät varjot ja kirkashuikaisevat auringonvälkkeet, ja koko sen metsän rannan raittiin häilyvän tuulessa huojunnan, jonka selkeyttä taivaan visertävä sini heleästi reunustaa ja kirkastaa. Niinä hetkinä värjymme iäisyyttä, niinä hetkinä kylvemme me iäisyyden tunnelmoimisessa. Niinä hetkinä aukenee olemus olemisenaan eteemme, itseään toteuttavana, itsestään lähtevänä, itseensä rajottuvana, itsessään lepäävänä, iäisenä. Me häilymme silloin iäisyyden tunnoksi. Mitä puhtainta kaunista voimme tuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä, mitä iäistä ja iäisesti totta on voimassamme tuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä. Niistä hetkistä ammentaa ihminen ainoan totisen taiteensa ja ainoan totisen tietonsa.
IHMISESTÄ.
Mikä on ihmisen tarkotus?
Ihmisen tarkotus on olla itseänsä. Kaikki maailmassa pyrkii itsensä toteuttamiseen. Kaiken näkyvän olevaisen pohja on tämä itseänsä toteuttamiseen pyrkiminen. Nykyinen hetki on tulos kaikesta menneisyydestä, kaikki mikä nykyisessä hetkessä on, se on suoraan menneisyydestä kasvanut siihen. Nykyinen hetki on menneen toteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on silmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen semmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena, muodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko tulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan. Jokaisena hetkenä on kaikki menneisyys ja kaikki tulevaisuus nykyisyydessä läsnä, jokainen hetki on koko olemisen pohjaansa asti toteutus. Samoin on kaikki yksityinen joka hetki oman olemisensa täydellinen toteutus. Jotta minä voisin olla, on minua ennen täytynyt tapahtua kaikki se kehitys, joka on muodostanut minun, minun olemiseni poneeraa itsessään kaiken sen menneisyyden, josta se on tulos, se on kokonaisesti minun nykyisessä hetkessäni toteutettuna. Mutta samoin ovat minun nykyisessä hetkessäni silmänräpäyksellisesi läsnä asetettuina myöskin kaikki ne mahdollisuudet, joilla voin vaikuttaa jotakin tulevaisuuden syntymiseen. Minun olemiseni hetkessä käsitän minä siis sekä koko menneisyyden että koko tulevaisuuden semmoisena kuin se minuun on tullut ja minusta lähtee, olen jokaisena hetkenäni itseni ja olemiseni täydellisyys. Mutta ollessani näin sekä menneisyyden että tulevaisuuden toteutus, ei minussa ole mitään tilapäistä, koko nykyinen olemiseni on menneisyyden edellyttämää ja tulevaisuuden siementä, minussa ei ole mitään, joka voisi olla toisin, kaikki, kaikki minussa on ehdotonta, välttämätöntä, koko olemisen edellyttämää. Minun nykyisen hetkeni tehtävä on olla sitä, miksi menneisyys on minut tehnyt. Tämä tehtävä ei ole mikään ulkonainen velvollisuus, jonka alle valintani mukaan olisin alistunut, vaan se tehtäväni on jo minun itseni kanssa asetettu olemiseen, on olla juuri siinä tehtävässä, minun olemisellani ei ole muuta tarkotusta kuin olla. Juuri se, että kaikki ne edellytykset, jotka ovat asettaneet minut olemis-sisältöineni olemaan, ovat olleet, muodostaa minun olemiseni, enkä voisi olla olematta, tekemättä tyhjäksi semmoista, joka todella jo on ollut. Minun olemiseni välttämättömyys on olla juuri olemistani. — Ihmisen tarkotus on siis olla, mitä hän on. Hänen olemassa-olonsa on hänen iäisyytensä, jossa menneisyys ja tulevaisuus pisteelliseksi keskitettynä päilyy. Olemisellaan on ihminen iäinen ja välttämätön, hänen olemassaolonsa on välttämättömämpi kuin se että kuuluu ilmassa ääni, kun joku huutaa, että kivi lentää, kun sen heittää, hänen olemisensa on itse välttämättömyyttä, sitä välttämättömyyttä ei yksikään sana riitä tyhjentävästi kuvaamaan, hänen olemisensa on yhtä välttämätöntä kuin se, että jos joku kerran on, hän sitte myöskin on, hän on kaikkien edellytystensä toteutus, ja niiden edellytystensä kerran oltua olemassa täytyy hänen olla niin totta kuin puun täytyy olla puuna, jos se kerran on puuksi kasvanut. Mutta niinkuin ei ihminen voi olla muuta kuin mitä hän on, niin ei ihmisen olemisella myöskään voi olla muuta tarkotusta kuin sen olemassaolo. Ihminen toteuttaa sitä, mitä hän on, miksi menneisyys on hänen asettanut; niinkuin kukkanen on kukkanen ja vuori vuori, niin on ihminen itseänsä, ilman muuta olemisensa tarkotusta, kuin olemassaoloaan olemisellaan toteuttaakseen. Ihmisen syvin ja sisäisin tarkotus on olla vaan, olla itseänsä. Se että hän on yhteiskunnan jäsen, että hän on askel ihmis-suvun tulevaiseen onneen, että hän olisi hyvän ja oikean tekijä, että hänen elämänsä olisi uuteen ihanampaan oloon puhdistamisessa, kaikki ne tarkotukset eivät ole hänen olemisensa sisintä tarkotusta, ovat vaan joko hänen olemisensa ulkonaista tilaa, tai löyhän yksityisen mielijohteen kuvitelma-unia elämän selitykseksi. Ihmisen ainoa oleminen ja tehtävä on vaan olla itseänsä, semmoisena kuin hän menneisyydestä on puhjennut, ikäänkuin kukkasen tehtävä joka hetki on olla kokonaisesti olemistansa, semmoisena kuin edellinen hetki on sen olemisen jättänyt sille. Ihminen on menneen kaikkeuden tilasta kasvanut, ihmisen oleminen on olleiden edellytystensä toteuttamista, eikä hänen olemisensa ole muuta kuin näiden edellytystensä ilmitulemista. Ihmisessä ei ole mitään muuta kuin tämä menneisyydestä kasvanut olemisensa, mutta se on sitte ehdottomasti ja ainoasti hänessä, ihminen ei ole muuta kuin olemistaan, ihminen on poneerattu olemisessaan. Ihmisen tarkotus on olla, olla, olla. Olla kaikkea sitä, mitä hän on. Ja sitä hän onkin välttämättä ja välittömästi aina.
Ihminen on olemassa sentähden että hänen edellytyksensä ovat olemassa. Mutta miksi ovat ne edellytykset olleet? Miksi on koko oleminen? Siihen ei yksikään ihminen ole voinut vastata. Jumalasta olisi oleminen? Mutta mistä on Jumalan olemassaolo sitte? Jumala asettaa itsensä. Mutta semmoinen selitys on ainoastaan sana, joka ei selitä mitään. Yhtä alkuperäisen selittävästi voisi sanoa: Oleminen asettaa itsensä, oleminen on jumalaa, jumala on olemista. Mutta tämä selitys ei sekään sanoisi mitään olemisen alkunaisimmasta synnystä. Ihmisen järki on mahditon, jos yrittää ajatella olemisen taakse, ei ikinä lennä ajatus sen ajateltavan päähän asti. Jos tahtoo ajatella olemisen syntyä, tuntee ajatuksensa vapaan lennon tiellä ikäänkuin oman olemisensa, siinä ajatuksessa on ikäänkuin yrittäisi helletä omasta itsestään, ja nähdä ulkopuoleltaan itseänsä, ihmisen pitäisi siinä ajatuksessa ikäänkuin vetää itse itsensä ylös maasta, hävitä itsestänsä ajatuksensa suoraksi lennoksi. On niinkuin halvattu sitä ajatusta suorittamasta, ja huumattu pyörrytys on ainoa sen ajatuksen seuraus. Ihmisen, olemiseen sidotun olion mahdissa ei ole havaita olemisen taakse, ainoa tunne, joka hänen siinä ajattelussa valtaa on se, että jos hän sen ajatuksen päähän voisi mennä, hän samana hetkenä hupenisi olemisestaan. Ihminen ei jaksa olemisen ulkopuolelle havaita, järki ratkee ennen, ja ainoa rehellinen ja pohjatunnetta paljastava sana olemisen olemassa olosta on se, että se on selittämätön, kutsuttakoon sitä olemista sitte olemiseksi tai jumalaksi. Olemassaolon juurta ei yksikään ihminen voi selittää, eikä sitä yhdellekään ihmiselle vielä ole selitetty, ei olisi ihmisen mahdissa sitä selitettynä ymmärtääkään, olemassaoleminen kokonaisuudessaan on salaisuus. Mutta olemisen kerran ollessa on jokaisen yksityisen muodon, jossa tämä kokonaisoleminen ilmestyy, olemassaolo välttämätön, jokainen yksityinen muoto on sen kokonaisen olemassaolon olemista. Semmoinen yksityinen muoto on ihminenkin, ja vaikk'ei voi sanoa, mitä ja miksi on oleminen, niin voi sanoa, että ihmisen olemisen tarkotus on olla.