Ja mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin? Istuin eilen yötisen taivaan alla ja katselin tähtiä. Lukemattomina ne säteilivät ylläni, koko korkea taivas oli tähtien koreutta ja näkyväin tähtien takana sumeili aavistus toisista summattomista tähtien sarjoista. Silloin ajattelin itsessäni että jokainen ylläni säteilevä tähti itsessään on suuri maailma, äärettömän elämänpaljouden itsessään käsittävä. Ajattelin niitä, kun ne siellä ylhäällä kiertävät, jokainen suurena summattomana maailmana, ääretön elämäntulvinta itsessään, kuinka ne sentään jokainen ovat mitätöntä mitättömämpi osa maailman kaikkeutta, ja kuinka ne rajattomassa elämänrunsaudessaan sentään jokainen näyttivät turhilta maailman kokonaisuuden keskellä. Jokainen tähti, niin se itsessään kuin olikin kuin kutoumus elävää elämää, niin siinä kaikki kuin olikin kuin rajattomasti toteutumiseen tunkeuvaa elämisen voimaa, niin se sentään näkyi turhana ja mitättömänä tähtitarhojen keskellä, ja niin se sentään koko summattomassa elämänpaljoudessaan on turhasti ohitsemenevä ja on vuosituhansien kuluttua tomuksi jauhaantuneena tuiskuava maailman ääretöntä avaruutta nykyisestä elämisestään kuolleena. Niin katselin tähtiä ja ajattelin, ja yht'äkkiä suli ajatukseni ihmiseen. Mitä on ihminen, että hän ajattelisi itsestään mitään? Maa, jolla elämme, on yksi lukemattomia tähtiä maailman avaruudessa, joka maailman avaruuden keskellä näkyy yhtä vähäpätöisenä kuin jokainen toinenkin tähti taivaalla yllämme. Maa, jolla elämme, on kasvanut muotoonsa niinkuin jokainen toinenkin tähti, mutta se häviääkin niinkuin toisetkin tähdet ja vuosituhanten jälkeen on se individillisen, yksilöllisen olemisen kannalta katsottuna yhtä olematon kuin menneenvuotinen ruoho, joka tänään on kuihtunut olemasta, ja kaikki sillä ollut on yhtä haihtunut olemasta kuin jokainen solu menneenvuotisessa ruohonlehdessä nyt on olematon. Vaikka olisi ihminen, joka voisi tahtonsa voimalla masentaa koko maan piirin alamaiseksensa ja vaikka olisi ihminen, joka voisi puhua sanat, joiden totuus jäähmetyttäisi jokaisen ihmisen, vaikka olisi voimassaan tehokkaampi ihminen kuin Aleksander Suuri ja Napoleon, ja vaikka olisi ihminen, jonka henki sukeltaisi syvemmälle kuin Platon ja Shakespearen, ei se mitään merkitsisi, sillä se maan piiri, jolla olisi vaikuttanut, on vuosituhansien kuluttua kumminkin olematon, ja kaikki sillä tapahtunut elämä vaipunut olemisesta. Ei ole ihmisen teolla mitään merkitystä, sillä kaikki häviää ja kaikki muuttuu, ja kaikki oleva haihtuu olemattomuuteen maailman äärettömyydessä. Ihminen on mitätön ja vaihtuva elämänpiste mitättömällä ja vaihtuvalla maanpinnalla avaruuden äärettömyydessä, ja ihmisen teko on hupenevaa varjotekoa, joka tekemisensä jälkeen on olematon kuin yöllä nähty uni. Ei ihminen voi mitään pysyvää tehdä pysymättömällä maanpinnalla, ja joutavasti ilmaan haamuiltua leikintekoa on ihmisen vakavinkin ja kauimmalle tähtäävä teko. Täydellisemmin ja todellisemmin ymmärtää elämän, katselevassa tahdottomassa ihmetyksessä elävä intialainen viisas, kuin rautaisella ja sokealla tahdollaan elämää järjestelevä maailman vallottaja, ja syvällisemmällä hienoudella on hän elämään mukautunut. Kokonaisesti katsottuna ei ihmisen teolla ole mitään kauemmas kantavaa merkitystä kuin hetken leikittelyllä, kaikki maailmassa on vaan niinkuin meren aaltoamista, joka nousee ja laskee, nousee ja laskee ilman mitään muuta päämäärää kuin se hetkellinen liikkumisensa. Ei ole siis ihmisen olemisen tarkotus kauemmalla häntä itseänsä, tyhjää tuuleen menemistä on kaikki elämän ulkopuolinen vaikuttamis- ja toteuttamistarkotus, ei siitä sentään lopulta muuta jää kuin olemattomuuteen hupeneminen. Kun ajattelee itsensä kasvoista kasvoihin maailman äärettömyyden kanssa, silloin selkenee, ett'ei mikään, jonka ihminen itsensä ulkopuolella pyrkii tekemään, ole tekona mistään merkityksestä, haihtuvalla maanpinnalla haihtuvan maaihmisen tekemänä se haihtuu kaiken maan mukana. Ainoastaan hetkellistä itseänsä, hetkellistä olemistaan saattaa ihminen olevasti olla. Itsenänsä oleminen, hetkellisesti ja kokonaisesti, on ihmisen ainoa tarkotus. Maailma on ääretön, ihminen on turha maailman äärettömyyden sylissä, mutta itsenään on hän yksi tämän äärettömyyden piste, ja semmoisena hetkellisessä olemisessaan tätä äärettömyyttä toteuttava. Ihminen on olemisessaan yksi maailman kaikkeuden olemispiste, ja semmoisena on hänen lähin ja ainoa tehtävänsä olla, olla hetkellistä itseänsä, ja siten kaikkeutta. Ihmisen tarkotus on olla, olla!
Onko ihminen vapaa?
Ei. — Tai myöskin: on; kuinka asian katsoo. Jos pidän esimerkiksi, että juna, jolle olen rakentanut varman radan, jonka olen sijottanut sille radalle, jonka olen täyttänyt höyryllä ja lähettänyt kiitämään sitä rataa, jos pidän että se juna on vapaa kulkunsa valitsemisessa ja kulkunsa joka hetkessä, silloin on ihminenkin vapaa. Ikäänkuin tässä esimerkkinäni käyttämässä junassa höyry, niin on ihmisessäkin hänen elämisensä pakko, hänen oma toteutumiseen pakottauva luontonsa, joka häntä vie elämään ja elämässä. Ikäänkuin esimerkkini junalla oli ratansa, samoin on ihmisellä elämänsä tienä koko oleva maailma varmoille, kaikista sen yksityisistä olomuodoista itsistään kehittyvine suhteineen, jotka sitämyöten kuin hänen oma elämänenergiansa ajaa häntä eteenpäin, määräävät sen elämänkulun suuntautumiset ja käänteet. Jos nyt ajattelisin että tällä esimerkkini junalla olisi tunto eteenpäin kiitämisestään, olisi itse ikäänkuin sen eteenpäinkiitämisensä personoittu pakko, mutta ei tuntisi mitään sen eteenpäin kiidättävän voimansa kertakaikkiaan määrätystä laadusta, eikä myöskään osaisi havaita liitävänsä varmaa eteensä asetettua rataa, niin voin hyvin kuvitella, että se voisi luulla olevansa vapaata liidäntää, että se toteuttaessaan itseensä sidottua, sen olemuksen muodostavaa eteenpäin pakottaumusvoimaa, luulisi elävänsä juuri iloisinta vapauttaan, sille ei ikinä tulisi mieleenkään muuta kuin lentää ja lentää eteenpäin, eikä se voisi muuta kuvitella kuin että se omasta vapaasta tahdostaan sen tekee; samoin joka kerta kun rata tekee käänteen ja junan eteenpäinkiitämisvoima tulee käännetyksi uuteen suuntaan, ei se siiloinkaan tunne sitä että sen on täytynyt kääntyä, sen täytyy nytkin, kulkunsa laeille sokeana, ajatella, että se oli itse valinnut tämän uuden suunnan saadakseen sinnekin käsin tyydyttää eteenpäin pakkaumispakotustaan. Junan eteenpäinkiitämisvoima saattaisi sen, oman kiitämisprinsiippinsä läpitunkemana kuvailemaan olevansa lennossaan vapaan, kun sen kulku sentään itse asiassa sekä laadulleen että suunnalleen ja kestävyydelleen on varmimmasti määrätty. Ihan samanlainen on ihmisen vapaus. Ihminen, joka on olemiseen syntynyt, ei olemisaikanaan ikinä tee yhtään, ei pienintäkään tekoa, joka ei olisi ollut välttämätön hänen tehdä. Kaikki hänen tekonsa riippuvat hänen luontonsa laadusta ja kokonaistilan suhteista, joiden kanssa hänen luontonsa tulee kosketukseen. Jos voisimme tarpeeksi selkeästi havaita yhden ihmisen luontoon sen hienoimpaan muodostumiseen asti, ja jos osaisimme tarpeeksi laajasti ja syvästi ymmärtää kaiken sen ympäristön, jossa hänen elämänsä toteutuu, koko laadussaan, ja tämän laadun erikoisessa vaikutuksessa hänen luontoonsa, niin voisimme varmimmasti edeltäkäsin laskea hänen elämänsä sen pienimpäänkin vähäpätöisimmältä näyttävään sivuseikkaan asti. Ihmisen luonto itsessään on kertakaikkiaan varma. Mitä hän on, sitä hän on vuosituhansien polvesta polveen tapahtuneen hiovan ja kypsyttävän muodostamisen jälkeen, hän voi yhtävähän muuttua itsessään kuin tornin huippupiste voi siirtyä tuumaakaan syrjäänpäin asemastaan kadottamatta kaikkea altaan, hän on esi-isäinsä elämän muodostama ihan kaikessa, ja jos voisimme nähdä lävitse hänen esi-isäinsä elämän kaukaisimpiin polviin, olisi meillä hän itse sisimpäänsä avoinna edessämme. Niinkuin tornin huippu on asemassaan jokaisen allaan olevan kiven varassa, tai paremmin vielä, niinkuin tornin huippupiste on olemassa ainoastaan allaan olevain kivien aseman vuoksi, niin on ihminenkin olemisessaan ehdottomasti edellytystensä määräämä, hän on edellytyksiensä ilmitulemista. Ihminen voi kyllä muuttua ja kehittyä, mutta ei sekään ole vapaata, sen määrää se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ja hänen oman ololaatunsa suhtautuminen siihen ympäristöön. Koko ihmisen elämä on ikäänkuin tuntematon suuruus algebraisessa yhtälössä, jossa tämä tuntematon suuruus on salattuna läsnä toisissa varmoissa tekiöissä: hänen itsensä laadussa, hänen ympäristönsä laadussa, ja näiden kummankin laadun suhtautumisessa toisiinsa. Jos voisimme kokonaisesti havaita näiden tekiöiden sisällön, voisimme matemaattisella tarkkuudella laskea ihmisen elämän sen pienimpään tilapäisimmältä näyttävään yksityistapaukseen saakka. Kuten sanoin, muuttua ja kehittyä voi ihminen elämässään ympäristöönsä suhteutuessaan, mutta tämä muuttuminen on niiden kahden faktorin määräämä, jotka siinä yhtyvät vaikutukseen, ympäristön ja hänen luontonsa laadun, joka omalla tavallaan ottaa ympäristön vaikutuksen itseensä. Tämä muuttuminen ei sentään koskaan ole ehdoton, se ei ole luonnonlaadun muuttumista, se on ainoastaan olotilan muuttumista; ikäänkuin vesi yhä on samaa, jos se on astiassa, tai jos se on maahan kaadettuna, ainoastaan että se kummassakin eri tapauksessa on ryhmittynyt aivan eri muotoon muuhun olemiseen nähden riippuen juuri tämän muun olemisen vaikutuksesta siihen ja siitä miten sen olemislaatu ottaa tämän vaikutuksen vastaan, samoin voi ihminen kyllä saada toimintavaikutuksia ympäriltään, voi ympäristönsä koskemana joko ikäänkuin painolain voimasta puhjeta johonkin tekoon, tai repulseerautua jostakin, mutta luontonsa ominaisessa laadussa on hän aina sentään sama. Ihmisen elämä on ihmisen luonnonlaadun suhteutumista ympäristöön. Mutta nämä kumpikin ovat aina varmat, ovat sisällössään kaikkien edellytystensä toteutumista. Ihminen on koko luonnossaan esi-isissään tapahtuneen kehityksen tulos, samoin on kaikki se ympäristö, jonka keskellä hän elää, jokaisessa pienimmässäkin ilmiössään juureltaan ja olemukseltaan yhtä etäisen, aikojen lävitse upottauvan kehityksen tulosta ja yhtä ehdottomasti koko olemisessaan menneisyyden asettamaa. Ihmisen elämä ei ole vapaa, ihmisen elämä on hänen olemislaatunsa tehoisaksi tekemistä kaiken muun yhdellä tapaa itsetehoisaksi pyrkivän ympäristön keskellä. Ihminen toteuttaa elämässään olemisensa sisältöä yhtä luonnollisesti ja yhtä välittömästi kuin ilmaan heitetty kivi kiertää kaarensa ilmassa, hänen elämänsä ei kyllä kehity yhtä suorasti ja puhtaasti, kuin sillä itsessään olisi pyrkimys, mutta niihin muutoksiin ei vaikuta hän itse ja hänen vapaa määräämisensä, vaan se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ne ilmiöt, joiden kanssa hän elää yhdessä ajassa ja avaruudessa, ja joiden kanssa ja joiden teitä risteillen hän voi niistä saada itseänsä heikentäviä tai itseänsä tyhjäksi tekeviä tai myöskin olemusvoimaansa vauhdittavia vaikutuksia. Jos ihminen jossain voi näyttää olevan aktiivisesta, itsealkeisesta vaikutuksesta, ei se aktiivisuuskaan ole tilapäistä ehdontahtoista vapautta, vaan hänen oman olemuksensa voimaominaisuutta, joka on hänessä hänen mukanaan olemiseen ilmestynyt ja joka sekin on ainoastaan hänen olemisensa välttämätöntä toteuttamista. Ihminen saattaa tehdä jotakin, tai olla jotakin tekemättä, kummassakaan hän ei ole vapaa, vaan riippuvat ne teot kummassakin tapauksessa alkulähteestään siitä tuleeko hänen mieleensä ollenkaan tehdä sitä, toisekseen siitä, onko hänellä voimaa tehdä se, edellinen riippuu hänen huomionsa valppaudesta ja sen ajatuksiin tulemismahdollisuuksista, ja on siis välittömästi häntä itseään, jälkimmäinen riippuu taas sekä hänestä itsestään että ympäristöstään, siitä suhteesta, missä hänen itsensä toteutusvoimansa on ympäristöön, kummassakaan tapauksessa ei hän ole alkuperäisesti, pilvimäisesti vapaa, vaan ainoastaan niin elävä ja niin oleva kuin hänen olotilansa asettaa hänen elämään. Luulo että ihminen olisi teoissaan vapaa on yhtä rajoitetun näkökannan katsomus, kuin se että maanpinta olisi tasainen lakeus, koska se pienellä alalla saattaa näyttää tasaiselta silmään. Ihminen ei ole vapaa, hän on itseänsä, ja hänen itsensä on hänen lakinsa. Minä en voi muuta olla kuin mitä olen, yhtä helppoa minun olisi olla muuta kuin olisi tammenlatvan olla lintu, minä olen yhtä ehdottomasti itsenilaiseksi muodostunut kuin tammenlatva tammenlatvaksi, minun oloni takana on koko olemisen historia, eikä oloani voi toiseksi muuttaa koko takanani oleva ollutta olemisen historiaa muuttamatta. Kaikki, mikä ihmisessä on, se hänessä on, eikä hän ole sitä vapaasti valinnut, vaan se on häntä itseään, ja kaikki hänen tekonsa ovat tätä hänen itseänsä. Ihminen ei ole vapaa, ihminen on itseänsä, ja tämä itse on olemislaadussaan koko menneisyyden asettama.
Onko ihminen hyvä vai paha?
Ei kumpaakaan, ihminen on ainoastaan itseänsä. Hyvä tai paha saattaa ihminen olla ainoastaan vaikutuksessaan toisiin toisten tunnossa, itsessään on hän paljaasti ja ainoasti itseänsä ilman mitään adjektiivisiä määrityksiä. Ihminen on sitä, mitä hän on, välittömästi ja valikoimatta.
Elämä on yksityismuotojen moninaisuutta, jotka kaikki yksityismuodot takanaan edellyttävät iäisyyspitkän kehityksen, jonka kehityksen tuloksia ne ovat itsessään. Nämä yksityiset muodot ovat moninaisessa ristivaikutuksessa toistensa kanssa. Ikäänkuin ihminen ei koskaan voi sanoa polveutuvansa suorasta vanhempain sarjasta, vaan hän, mitä enemmän hän menee polveutumisessaan taappäin, huomaa isän ja äidin, isän ja äidin vanhempia yhä taaemmas seuraten polveutumisensa haarautuvan yhä useammalle ja useammalle taholle, samoin ei millään olemisen muodolla ole suorassa polvessa nousevia edellytyksiä, vaan ne edellytykset ovat kuin äärettömän laajalle koko olemiseen haarautuva juurisäteikkö, josta tämä nykyinen olemismuoto on imenyt olemisensa. Ikäänkuin jokainen yksityinen olio tässä muodostumisessaan on koko olemiseen kiinnitetty, samoin se itse olemisessaan on hetkelliseen olemiskaikkeuteen kiinnitetty ja saa siitä muodostavia vaikutteita. Jokainen yksityinen olio on siis kokonaisuudessa kaikkien toisten olioiden rinnalla, ja voi niiden rinnallaan vaikuttavasta olemisesta saada vaikutuksia itseensä, jotka joko voivat estää tai heikentää sen vapaata itseänsä toteuttamista, tai voivat poistaa ja helpottaa näitä estäviä vaikutuksia. Ihminen tuntevana oliona voi havaita nämä ympäröivät oliot ja voi myöskin havaita tämän niiden itselleen vahingollisen tai hyödyllisen vaikutuksen, ja voi tämän ulkonaisen kokemuksensa pohjalla jakaa olemistaan ympäröivät oliot kahteen luokkaan, olemiselleen edullisiin eli hyviin, ja olemiselleen vahingollisiin eli pahoihin. Määritykset hyvä ja paha eivät suinkaan ole jonkun olion ominaisuutta koskevia määrityksiä, ne määrittelevät ainoastaan sen olion suhdetta johonkin toiseen olioon sen toisen olion tunnossa. Ei mikään ole itsessään hyvää eikä pahaa, kaikki on itseänsä, oman olemisensa välttämättömyyttä, ainoastaan suhteessaan toisiin itsensä ulkopuolella oleviin olioihin saattaa se tuntua hyvältä tai pahalta. Ihminenkin voi ainoastaan samalla tapaa olla hyvä tai paha. Itsessään on jokainen ihminen pyhästi ja ainoasti oman olemuksensa toteutusta, ei mikään hänessä ole tuomittavaa tai kiitettävää itsessään, vaan ainoastaan olevaa, ja olemisessaan tunnustettavaa. Yhtävähän kuin voin väittää ohdaketta itsessään pahaksi ja vedota sitä siveelliseen edesvastaukseen, kun olen sattunut antamaan käteni sen pistettäväksi, yhtävähän voin väittää jotakin ihmistä, joka sattuu olemaan minulle vahingollinen, itsessään pahaksi, hän on ainoastaan suhteessaan minuun minulle vahingollinen, ja semmoisena on minun menestyäkseni karttaminen häntä, sen syvempää siveellistä vimmastusta sen vuoksi häntä vastaan tuntematta. — Ei kukaan ole hyvä taikka paha, jokainen on itseänsä ainoastaan, ja itsessään hyvän ja pahan ja kaiken muunkin arvioimisen ulkopuolella. Ihminen, niinkuin kaikki muukin maailmassa on iäisyysolio, omassa itsessään lepäävä voima- ja ominaisuuskokoomus, jonka oleminen on sen omaa laatua, ja jota ei sovi oikeasti määritellä muulla kuin sillä itsellään. Jokainen ihminen on olotäydellisyys ja itsensä ihanne-ilmestys ja semmoisena itse itsensä asettava kaiken hyväksymisen ja tuomitsemisen ulko- ja yläpuolella.
Onko ihminen iäinen?
Ihminen on iäinen, niinkuin kaikki maailmassa on iäistä. Kaikki olevahan on iäistä ja iäisyyden ilmestystä. Kun katsoo pienintä kivensirua maassa, katsoo sitä sen ominaisimman muodostumisen tuntemiseen saakka, silloin katsoo iäisyyttä. Iäisyys, jonka ainoa ilmestys on oleminen on läsnä vangittuna siinä kivensirussa, sitä muodostamassa ja sitä muodossaan pidättämässä, tarvitsee vaan kaikkeuden kokonaisuuteen levittäyvää tuntemusta, tunteakseen sen elävänä läsnä siinä. Ennenkuin se kivensiru on voinut muodostua ja nyt olla edessämme, ovat kaukaisimman menneisyyden alkunaiset voimat olleet vaikuttamassa, ne voimat ovat kivettymisenä edessämme, mutta niiden voimien takana on koko oleminen, olemisen salaisuus; tämä ajatusyhdistys on yksi tie tuosta kivensirusta iäisyyden tuntemiseen, niitä on tuhansia muita siitä, yhtä monta kuin olisi laskettavana painosuhteita, joissa se sama kivensiru lukemattomain tomuhiukkasten kautta on maan keskipisteen kanssa; näistä painotiehykkeistä on kyllä yksi suorin, jonka kautta keskipisteelle lankee suurin osa sen painoa, mutta muu osa painoa liittyy jossain äärettömän pienessä ja kauempana aina vähenevässä suhteessa joka-ainoaan tomuhiukkaseen maapallossa ja kulkee sen välittämänä keskipisteeseen; samoin on tuon kiven oleminen jossain, vaikkapa ajateltavan heikoimmassakin, mutta aina jossain suhteessa kaikkeen muuhun olemiseen. Tuo kivensiru itsessään ja koko sen muodostumishistoriassaan, joka on läsnä sen muodossa, on kaikkeuden edellyttämä, on olemassa-olossaan kaikkeuden puhkeemus, siitä katsoo iäisyyden silmä meihin. Samoin on joka-ikisen olion olemassaoloon kaikkeus vangittuna, sen olemassaolo on sidottua kaikkeuden voimaa, on hetkessä läsnäolevaa iäisyyden ilmestystä, on iäisyyden silmänräpäyksellistä paljastumusta.
Siinä merkityksessä on ihminenkin iäinen, hänkin itse olemisessaan on iäisyyden tulos, on iäisyyttä itse, olemisessaan, olemisensa muodostajana sulkee hän kaikkeuden allaan, on iäisyyden persoonallista läsnäoloa. — Mutta ainoastaan iäisyyden ilmestysmuotona hän on iäistä, ei itsenään. Hän on iäinen siinä merkityksessä että hänen olemassa olonsa on vangittua iäisyyttä, että hän on yksi väliaalto uuteen hänestä puhkeavaan hänen itsensä kaltaiseen yhtäläisesti iäisyyttä olevaan ilmestykseen, mutta itse itsenään hän ei silti ole iäinen. Ikäänkuin meri pysyy samana, vaikka yhä muodostellen uusia aaltomuotoja, joissa kyllä aina on sama vesisisältö, mutta joilla sentään on aina uusi aaltomuoto, samoin iäisyyden pohjalta iäisyydestä esiinpuhkeavat muodot kyllä aina ovat samaa iäisyys-sisältöä, mutta ulkonaiset muodot vaihtuvat, eivätkä jätä muuta jälkeensä kuin sen että ovat olleet. Ihminen, semmoisena kuin hän meille ulkonaisesti elävänä näkyy, on ainoastaan iäisyyden puku, itse hän kaikessaan, kaikessa sisällössään on iäisyyttä, mutta persoonallisessa olemisessaan hän on ainoastaan iäisyyden ohitsemenevää tilaa. Ihminen omassa olossaan on iäisyyden merta heiluva aalto, joka meri joka hetki heiluu uusiksi aalloiksi, jotka se joka kerta kokonaisesti täyttää iäisyys-sisällöllään, mutta joista se joka kertaa vaihtuu uusiksi aalloiksi. Kaikki mikä ihmisen muodostaa on iäistä, mutta ihminen itse itsenään on aallon haihtuva muoto.