I.

Ajattelen kirjottaa taiteesta ja siveydestä. Sanon aluksi kohta, että taide on aina epäsiveellistä. Ehdottomasti aina, kun se on puhdasta taidetta. Tai en aluksi yksin, yhtä hyvin lopuksikin, sillä esitykseni tulee yksinomaan olemaan yritystä todistaa se.

Tietysti semmoinen todistus on vaikea, kun siinä toisena suuruutena on niin epämääräinen arvio kuin siveys. Mitä on siveys? Jos tahtoisin tyytyä ainoaan tosioloisista huomioista saatavaan vastaukseen, niin määrittelisin: siveys näyttää olevan jotakin, josta aina syntyy riitaa, ja joka aina sanotaan puuttuvan siitä, josta juuri puhutaan, ja siveellisyys ihmisessä ilmenee paraiten siinä että hän moittii ja tuomitsee toisia ja on hyvin riidanhaluinen. Tunnustan että tämä määrittely on ainoa, joka siveydestä on historiallisesti todistettavissa, mutta koska se on melkein yksinomaan negatiivinen, niin yritän toisenkin määrittelyn siitä, mutta pelkään kohta että tämä määrittelyni ei tule olemaan niin yksinomaisesti oikea, kun juuri esittämäni. Ihmisethän, kuten tiedätte, elävät kahta elämää, maallista ja taivaallista, sanottiin sitä ennen, minäkin tarkotan sitä samaa, vaikka käytän toisia sanoja, ihmiset elävät ulkonaista, toisten joukossa ja kaikenlaisissa askareissa kuluvaa yhteiselämää, yhteiskuntaelämää tai mitä se on, mutta ihminen elää myöskin omaa elämäänsä, oman rintansa iäisyyselämää. Ymmärrättehän, ihminen on yhteiskunnan jäsen, yksi tuhannen muun joukossa, joka syntyy, hankkii asemansa, kuolee ja unhotetaan, niinkuin ne muutkin tuhannen hänen ympärillään. Luuletteko, että ihminen toisten joukossa paljoa merkitsee? Luin päivän sanomalehdessä, että joku torppari Keuruulla oli tapaturmaisesti kuollut, jaha — ajattelin, ja luin seuraavan uutisen, jossa kerrottiin jonkun kellokauppiaan tehneen konkurssin. Joku aika sitten luin sanomalehdessä että Englannin kuningatar Victoria oli kuollut. Jaha ajattelin, luin sanoman loppuun, suljin sen ja menin aamiaiselle ja siellä syntyi hyvin harras keskustelu siitä, kutka Suomesta lähtevät luistelukilpailuihin Tukholmaan. Ei ihminen, jos hän syntyy ja kuolee, suurta värettä herätä. Ja miksi hän herättäisi? Mitä hän toisten joukossa on muuta kuin yksi kymmenistä tuhansista samanlaisista, kumarteleva olento, jolla on sanoja huulilla, ja uudet vasta prässätyt vaatteet yllä, ja jota ei juuri muulloin kaipaa, kun silloin kun tekisi mieli pelata skruuvia, eikä ole kuin kolmimiehinen kumppanusto, silloin tuntee että puuttuu neljäs. Tietysti, kun tämmöisiä lukemattomasti rinnan elää, ja joka päivä joutuvat toistensa käsiä puristelemaan, niin siinä aina suhteita syntyy. Syntyisi ahdinkoa ja häiriötäkin muuten, tulee esim. tavaksi, kun tullaan vastaan, että sovitaan kummalle puolelle vältetään, kun mennään toistensa ohitse, ja keskinäinen yhdessäolo tietysti muodostelee monenkaltaisia tämmöisiä sääntöjä. Enhän minä tässä tahdo yhteiskunnan ja yhteiselämän muodostumista ruveta selittelemään, riittää vain, kun sanon, että pitkien, pitkien aikojen tahkova vaikutus tietysti on saanut toimeen jonkunmoisen sopusuhtaisuuden ja tapojen yhteenkäyväisyyden noiden lukemattomien ihmisten välillä, jotka leikkiä laskeva sattuma on tuonut yhteen samalle maaturpeelle, ja jotka toistensa keskellä jokainen vaeltavat vieraassa maailmassa. Siinä muodostuvat perheet ja kansakunnat ja valtiot ja uskot ja kaikki yleistävät pyrinnöt ja loppuihanteena on että jokainen saa pysyä niin vieraana ja niin vähän toistensa tungoksen häiritsemänä, kuin mahdollista on. Nyt minä tahtoisin kutsua siveyttä siksi näkymättömäksi aikojen vaikutuksesta muodostuneeksi sopusoinnuksi, mikä tässä muodostumisessa on herännyt. Siveys on yhteiselämää, sitä joka saa yksityisen ihmisen juoksevasti liukumaan siinä lukemattomien toisten ihmisten virrassa, saattamatta mitenkään häiriötä joko itselleen tai toisille. Sen mukaan hän tekee epäsiveellisesti, jos hän tungoksessa väistää vastaantulijaa vasemmalle eikä oikealle kädelle, kuten tapa on, ja siten törmää häneen ja niin loukkaa sekä hänen että itsensä, ja samoin tekee hän epäsiveellisesti, jos hän pitää toisen vaimoa kauniimpana kuin omaansa ja rakastuu siihen, sillä siten hän saa niin monen ihmisen puhumaan itsestään, että he vallan unhottavat ja laiminlyövät omat asiansa, joka voi synnyttää häiriötä, — ja monella muullakin tapaa voi hän saattaa yhteiselämän sopusoinnun epäkuntoon.

Sanoin jo, että paitsi tätä ulkonaisessa olossa kuluvaa elämää, on ihmisellä toinenkin elämä, muistaakseni nimitin sitä toisen kerran hänen taivaalliseksi elämäkseen ja toisen kerran hänen oman rintansa iäisyyselämäksi. Tiedättekö, tuo sama ihminen, joka edessänne kumartelee ja pudistaa kättänne, ja käyttelee sanoja huulillaan, ja jolla on ties mikä arvonimi, insinööri, maisteri, luutnantti, ja josta ette juuri muuta huomaa, kuin että olette sattunut tulemaan hänen rinnalleen ja muun puutteessa jotain puhutte hänen kanssaan, hänkin on ihminen, jolla on säveliin syttyvä rinta, joka iloitsee ja kärsii ja kammostuu niin syvästi kuin yksin ihmisen sydän taitaa, eikä hän tarvitse, kuin kosketuksen, ja hän siinä samassa on värähtävä sävel. — Ymmärrättehän, minä tarkotan, ihminen, joka syntyy ja elää ja kuolee ulkonaisesti yhä laimeana ja vaikuttamattomana ja yhtä tilapäisenä kuin maassa makaava tyhjin tomun hitunen toisen tomuhitusen rinnalla, on sisässään iäisyyden pisare, jossa saattaa olla elämän rikkainta kummuntaa vangittuna; te voitte soittaa hänellä, jos vain sen taidon taidatte, saada hänen kyyneliinsä sulamaan tai tykähtävänä riemuna paistamaan.

Semmoinen on ihminen sisältään. Mutta eikö semmoinen äärettömyyteen värähtävä sydän puhkaise ja rikota ulkonaisen elämän marionettisopusuhtaisuutta. Puhkaisee, ja siitä syystä juuri minä tahtoisin väittää taiteen olevan aina epäsiveellisen. Minä tarkotan, ulkonainen elämä, tai n.s. todellinen elämä, sen tunto särkyy, tulee myrkytetyksi, kadottaa vakavuutensa, kuin ihminen vaeltaa omaan itseensä. Kuka osaisi niiden iäisten hetkien jälkeen, joita ihminen omassa rinnassaan saa elää, enää innostua jännittyneeksi osanottajaksi siinä aikaa kuluttavassa seurapelissä, jolla ulkonaisen elämän päivänkorento-pyrinnöt voivat ihmisen tyhjät hetket täyttää. Nyt on taide juuri se, joka vapahtaa tunnemaailman ihmisen rinnassa, taide siis, kun asiaa tältä kannalta katsoo, on se voima, joka istuttaa yhteiselämälle vihollisen taimen ihmisen mieleen.

Vai onko taide muuta kuin ihmisen rinnan virvottamista? Minä pyydän teitä muistelemaan jotain suurta taidenautinnon hetkeä elämässänne. Kun joka tunnevärähdys ihmisessä oli hartautta — hartautta. Muistattehan, olitte lukenut jonkun runon tai nähnyt jonkun taideteoksen, jonka edessä teidän tuntemisenne oli juossut yhdeksi ainoaksi helmeksi. Teissä hymisi, te olitte silmänräpäyksessä ikäänkuin toisen soivan maailman koskettamana, josta heleät ja heijastelevat tunnesäteet lankesivat suoraan teidän rintaanne ja saivat teidän kuulemaan rikkaita, rikkaita, pohjaan asti meneviä sointuja. O, jokainen muu hetki elämästä on tyhjään kulutettu ja sammunut, paitsi se, jona saa runona elää, polvistuvassa ihastuksessa hartauteensa hukkua. Semmoisien hetkien herättämistä varten on taide ja yksin sitä varten! Taideteos kantaa itsessään aina sävelen, joka värähtää iäisyyteen ja nostaa ihmisen siivilleen. Ja taideteoksen voima on yksin siinä, millä mahdilla se jaksaa pitää kiinni pohjasävelestään ja avata kaikki siitä puhkeavat moduleeraukset ja miten syvälle se tällä tiellä voi heittää valaistuksen ihmisen rintaan. Usein kuulee taidenautintoa analyseerattaessa puhuttavan asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä taidenautinnon kanssa. Esim. murhenäytelmistä puhuttaessa usein pidetään niiden rakenteen pohjarunkona sitä syyllisyyttä, johon päähenkilöt niissä joutuvat, ja tämän syyllisyyden sovitusta. Minusta ei nautinto niissä sentään lähde siitä hyväntunnosta, jonka rankaistu rikos ihmisessä herättää, ei esim. Macbeth sentähden niin järkyttävänä liikutuksena täytä mieltä, että rikkova ihminen siinä saa rangaistuksensa, vaan sentähden, että hänessä saa elää ihmisen, jossa kunnianhimon orkaani herää ja kasvaa, ja joka sen pyörteissä ruhjottuna viimein jää eteemme. Emme me Macbethia tuomitse, vaan me kärsimme ja vapisemme hänen mukanansa, emmekä me kappaleen päättyessä sentähden niin nostetussa mielentilassa ole, että oikeus vihdoinkin on saanut voiton siinä, vaan sentähden, että suuri pohjalta välähtävä elämänsävel on yhtenä hetkenä repinyt meidän sydämemme lävitse, me emme tuomitse siinä, vaan kärsimme ja tunnemme tuskan täyden ja pohjaan asti kuuluvan sävelen itsessämme. Samoin Hamlet on minusta esimerkkinä taideteoksesta, jonka lävitse sama sävel kaikissa sivuvaihteluissaan tulvaa ja loppunaan vielä antaa tämän saman sävelen rintaa nostavasti pohjaan asti kaikua. Päinvastoin kuin tavallisesti sanotaan, olen sitä mieltä että se ei pääty sovittavasti, vaan että se päinvastoin päättyy mustimmasti ja vihlaisevimmasti ja että sen täytyykin niin päättyä antaakseen täyskaikuisen tyydytyksen ihmisrinnan suruntunnolle. Sen loppukohtaus mielestäni, jossa uudet kappaleen tapaukselle kylmät ihmiset välittömästi sortuvien jälkeen täyttävät näyttämön muutama keveästi tunnettu säälin sana huulillaan, antaa vaan tunnon elämän väliäpitämättömästä kylmäkiskoisuudesta, joka unhottaen ne ihmiset, jotka juuri tuntuvat kokonaan täyttävän sen pohjattomalla kärsimyksellään, sammuneina samassa ovat unhotetut, ja uusi elämä kasvamassa heidän haudallaan yhtä kylmänä, kuin jos heitä ja heidän nääntymystään ei olisi koskaan ollutkaan, ja tämä ulkonaisesti näennäisesti sovittava loppukohtaus, jossa elämän jääkylmä auteus ja kova kamaluudentunto astuu runtelevilla malmiaskeleillaan kärsivän sydämen päälle, se onkin siis vain koko kappaleen tunnelmaa kruunaavaa, singahtavaa ja jäisiin avaruuksiin repivää loppuakkordia, jossa on resignatsionin jähmettynyttä toivottomuutta. — Tämmöisen minä luulen taideteoksen aina täytyvän olla. Sävelen, sävelen, joka tunkee elämän pohjaan, ja päättymisessään värähtää omassa melodiassaan iäisyyden aalloille ja kantaa ihmisen samoille aalloille keinumaan, semmoisen sävelen eteen ihminen jää lainehtimaan ja hetkellisen rikkautensa tulvaan hukkumaan. Ja mikä sellaisella paratiisillisella hurmausvoimalla ihmisen sydämeen värähtää, se puhuu taiteen iäisyyskieltä. Kun Tizianin Venus minun henkeeni hohtoisena ja puhtaana valuu, tai kun Frödingin alastomuuden laulu värähtää minun lävitseni, tai kun minä vaellan Maeterlinckin magnetiseeratussa ilmakehässä, ja sairastan ja säryn ja kammostun elämää, niin mitä minä muuta niille mahdan, kun annan niiden vavahtaa täytenä itseeni ja virityn niistä. Miksen minä antaisi sieluni juosta säveleksi, koska siinä on sävel, joka sen syliinsä voi ottaa! — Tiedättehän nyt, mitä minä taidenautinnolla tarkotan. Rikkaana soimista, rinta alttiina värähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin, ihminen ääretön ja iäisyyden silmänräpäyksiä itsessään kätkevä. Mutta nyt minä olen väittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle. Tarkotan, hän joka on maistanut tämmöisen olon opiumiunta, voi joutua kuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä hetkestä kutistuu köyhäksi hänelle. Elämällä on nimittäin, minä tarkotan tässä sitä elämää, jota ihmiset yleisesti katsoen keskenään viettävät, sillä on koko sarja jännityslankoja, joilla se pitää ihmisiä vireissä, ohuet ohimot ovat haamuilleet siihen koko joukon efemäärisiä velvollisuussiteitä, joilla se voi lukemattomat ihmiset valjastaa, puolitotisilla, tilapäisillä ihanteilla voi se monta täyttää valheellisella henkisellä tyydytyksellä, jossa tyydytyksessä ei ole mitään totisen henkisen palon demoonista jalona liekehtivää ylimielisyyttä, vaan fariseista ympärivilkkuilevaa filisteri-tyytyväisyyttä, sitte on elämässä vielä kaikenlaista suurta ja pientä personallisen kunnianhimon kannustamaa pyrintöä, joka voi jonkinmoisella jännityksellä täyttää muuten ihan tyhjänä ammottavan olon, ja joka liikkuvilla kangastuskuvillaan kätkee silmästä olevan hetken sanomattoman mitättömyyden. Tämä kaikki on kaiketikkin välttämätöntä, ennenkuin voi ihmiset sytyttää täydellä osanotolla olemaan mukana elämän tyhjästi kuluvassa ja tyhjiä tuloksia jälkeensä jättävässä ulkonaisessa kulussa. Tietysti täytyy tunnustaa, että se, joka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen elämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän semmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana siinä piinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee syntymänsä ja kuolemansa välillä? Kyllä minä uskon että taide voi ihmisen toimintateräksen herpaista, voi valuttaa häneen hiljaa ja hiljaa vaikuttavaa myrkyllistä nestettä, joka menee häneen ulkonaisena toimintaihmisenä niinkuin etikka poltettuun kiveen, ja murentaa hänen. Ja siinä suhteessa on taide aina kun se on taidetta myrkyksi, esiintyköön se vaikka tavallisenkin siveyden näköpiiriin kuinka puhtaan ylentävänä tahansa. Tiedän että Runebergin "Kuningas Fjalarkin", niin kirkkaana ja varjottomana kuin maailman järjestys siinä kuvasteleekin, tai juuri sentähden, on aivan yhtä myrkyttävä kuin Frödingin "Morgonsång", sillä senkin eetterilennosta palaa mieli tarkotuksetonta ulkonaista elämää vierastavalla ylevyyksien ja ihanuuksien taivaalla huikaistuna. Shakespeare ja Gabriele d'Annunzio voivat kutoa ja tuudittaa ihmisen yhtäläiseen opiumihurmaukseen, Shakespeare ainoastaan niin paljon valtaavampaan kuin hän on valtaavampi runoilija, mutta molemmat ne hivuttavat siveellistä ihmistä ihanuuden myrkyllään. Miltonin "Kadotettu paratiisi" ja Byronin "Don Juan" ovat siveellisesti turmelevina mainittavat rinnakkain. Kyllä minä pidän, että ne, jotka muutamia taideteoksia moittivat siitä, että ne ovat terveelle ja raittiille elämänkäsitykselle vaarallisia, ennemmin olisivat oikeutetut kääntämään aseensa koko taidetta vastaan, sitte vasta mahdollisesti heidän hyökkäyksensä voisivat saada sisällön pontta ja johdonmukaisuuden mahtia. Väitän siis, että taide kokonaisuudessaan on epäsiveellistä ja elämänkäsitystä turmelevaa, ja ne siis, jotka täydestä vakaumuksesta seisovat ulkonaisen elämän piirissä, ovat oikeutetut epäilevillä ja tuomitsevilla silmillä katsomaan sen hedelmiä.

Arvaan, että joku tahtoisi yrittää tehdä tyhjäksi koko esitystäni väittämällä, että siveys ei ole sitä, mitä olen määritellyt. Muistaakseni puhuin jostain ulkonaisen elämän harmoniiasta siinä määrittelyssäni. Nyt arvaan että joku yrittäisi muuttaa siveyden ihmiseen sisälle, sanoisi esimerkiksi, että siveys olisi sisällisen ihmisen harmoniia-soimista. Kyllä minä hänen tarkotuksensa ymmärrän. Hän tarkottaa, että siveys olisi jotain henkensä kirkkauden näköihin ylentymistä, jotain varjottoman kullan hohtoon tulistumista ihmisessä itsessään. Hän saattaisi puhua jotain Platosta, joka runoilee omaa henkeänsä, ja antaa siitä maailman ihanina soivat lait heleytyä. Minä pyydän sentään kohta jäävätä semmoisen vastaväittäjän. Minä katson nimittäin velvotetuksi itseni asettamaan hänen siveytensä samaan syytteeseen, kuin itse taiteenkin, että se nimittäin on epäsiveellistä. Eihän koko tuommoinen kanta ole muuta kuin sulaa tunnustusta runoilevalle sielulle. Kuka todellakin on suurissa filosofeissa koskaan muuta ihaillut, kuin runoilevaa henkeä, joka näkee ihmissydämen mukaisia unia, unia, joissa rinnan piilevät toivot ja halut ovat päässeet täyttyneihin näköihin puhkeamaan, eivät ne elämälle mitään selitystä anna, ainoastaan ihmisen oman rinnan liikutuksille. Eivät ne ulkonaisesti sen enempää elämää rakenna, kuin muutkaan runot, sisällistä ihmistä ne vaan väljentävät, mutta se väljentäminen taas ei ole terveydeksi todelliselle elämälle, kuten olemme sopineet. Pidän tarkasti kiinni tästä, sillä tiedän hyvin kummoisiin turmiollisiin puheisiin se on valmis puhkeamaan, joka on tullut tartutetuksi sellaisina sisällisinä syventymishetkinä. Kuulkaamme tässä pieni katkelma semmoisen puheesta. Olen löytänyt sen eräästä paperista, ja panen otteen tähän. — — Ei taide tiedä hyvästä eikä pahasta, ei hyödyllisestä eikä epähyödyllisestä, ei siveellisestä eikä epäsiveellisestä, vaan ainoastaan ihmisen kärsivästä ja iloitsevasta rinnasta, jota elämä soittaa. Taideluomat ovat iäistä, kaikki ulkonaiset määräykset hamasta poliisiasetuksista aina kymmeniin käskyihin asti ovat efemäärisiä, tilapäisen elämän vaatimusten mukaisia. Ihmisten yhteiselämä synnyttää suhteensa ja muodostaa määräyksensä, mutta rikkaampi kuin ihminen on yhteiselämässä, jossa hän on vaan väistyvä varjo, on hän omassa rinnassaan, ja sinne eivät ylety pienen ulkonaisen elämän pienet ja pienesti kyhätyt määräykset, vaan siellä hän elää iäisyyden säveliä. Taide on ihmisen jumalan palvelusta, ainoastaan ulkonaisessa elämässään täytyy hänen totella maallisen kuninkaan lakeja. Koska korkeimmankaan temppelin kupukatto voisi vaatia taivaan sinisen laen leijailevan allansa? Koska ulkonaisen elämän ohjeet voisivat sisällisen elämän rajat asettaa? — Ja mitä onkaan maailmassa n.s. ylevämpää sisältöä ja merkitystä, kuin täysissä väreissä käyvä ihmisen rinta? Ihmisen onni ja onnettomuus täyttävät pyhemmällä tulella sydämen kuin kaikki jalot ja ihaniksi tavottelevat aatteet, joita verettömät aivot ovat yrittäneet haamuilla, Byronin "Don Juan" virittää mielen tuhat kertaa vallatummalla hartaudella ja syvemmällä hengen käynnillä kuin sadat ja taas sadat siveellisesti hyvää tahtovimmat ja rakentavaisimmat saarnat. — — Tämmöisiin puheisiin saattaa taide-ihastus ihmisen villitä. Tarvitseeko minun enää muuta todistusta tuoda siitä että taide voi saada elämänkäsityksen sairastamaan! Myrkkyä, joka saa koko siveellisen järjestyksen riutumaan, on taide, ja oikeassa ovat ne, jotka uskonsa tai luulonsa kannalta koettavat yhteiskunta-rakennusta sen turmiollisilta nesteiltä suojella, ainoastaan että heidän kantansa mukaan pitäisi olla paljon kauemmalle menevämpiä ja säälimättömämpiä vastustuksessaan, kuin he huomaavat olla. Taide on aina turmelevaa, toinen juttu on, jos se turmelus on pahaksi vai hyväksi ihmiselle, mutta siitä en minä tahdo puhua nyt, ulkonaisen elämän kannalta on se aina siveellisen järjestyksen ja sopusuhtaisuuden liitteitä hajalle laskevaa, ja siis vastustettavaa. — Taide on aina epäsiveellistä! päättääkseni kirjotukseni niin kuin olen alkanutkin.

II.

Taide on siis aina epäsiveellistä. Tai jos sentään sanon oikeammin asian. Taide on aina siveellistä.

Taide on aina siveellistä! Taiteen kauneushohto on aina siveyden syvyyshohtoa. Kauniiksi liikutettu sielu on siveyden pyhää värettä.