Määrittelisinkö siveyden? Enpä tiedä. Puhuisin hymnin siitä. — Siveys on… Siveys on… Pysähtyivät sanani jo! Siveys, sen sanan ovat sen käyttäjät muodostaneet semmoissisältöiseksi että yhtä hyvin voisi puhua hymnin annoksesta pihvipaistia kuin siitä sanasta! Ennemmin tahtoisin nimittää sitä, jota ajattelen kiittää, epäsiveellisyydeksi, kuin tukahuttaa sen ankaraa korkeutta kutsumalla sitä siveydeksi. Mutta jos sentään koettaisin. Poltan mielestäni muiston siitä tomun tahmasta, jolla toiset ovat siveyden vaarallisen kotkalinnun hyödylliseksi kotokanakseen kesyttäneet.
Siveys on ihmisen ylhäisenä palamista. Siveys on ihmisen sielun totiseksi syttymistä. Siveys on ihmisen puhdistumista paljaaksi ihmiseksi.
Miksi on ihminen maailmassa? Tunteakseen. Maailmassa on kaikki ulkonaista, ohitsemenevää, vaihtuvaa. Valtakunnat häviävät ja kaupungit haihtuvat maan päältä. Tänään hallitsevat persialaiset, huomenna Rooma, kolmantena päivänä on maailma germaanien. Meret muuttavat sijansa ja tähdet sammuvat. Yksi on iäistä tässä kulkevassa virrassa. Ihminen, sen kaiken vaihtumisen huomaava ja siitä rinnassaan värisevä ihminen. David ja Salomo, Herakleitos ja Plato näkivät väristyksellä sen maailman ja tunsivat sen väristyksen, sama väristys liikahtaa vielä tänä päivänä ihmisen rinnassa, kun hän maailman edessä herää. Siinä vaihtuvassa virrassa on ihmisen tunto siitä yhtäpäisestä vaihtumisesta ainoaa iäistä, maailman näyn alituisesti vaihtuva virtaus seisahtuu iäisyyden silmäyksen alaiseksi hetkessä katsovan ihmisen eteen.
Ihminen on maailman elämän väristyssykäys. Ihmisen sielu on maailman näyn värähtävää tuntoon tulemista ihmisessä. Maailma, jok'ikinen sen väräys, koskee ihmisen vissiksi väräystilaksi, se tila on ihmisen sielu. Sielussaan ihminen elää olemuksen lävitse sykähtävän hetken, mitä herkempi hän on, sitä elävämpänä värjyy se hetki hänessä, ja täydellisimpänä tuntona sulaa hän ihan välittömäksi maailman tilaksi, silloin hän on maailman selvin peili, jossa maailman elämän hetkellinen läsnäolo päilyy elävänä, jos hän silloin tahtoo puhua maailmasta, puhuu hän omasta sielustaan. Kaikki mitä maailmassa on, hämärinkin, aavistetuinkin elää silloin hänen tuntonaan läsnä hänessä, maailman kylmä säälimätön suuruuden auteus, maailman äärettömyyden avaroittavin tunto, maailman ylitse soiva suuren järjestyksen kohottava ja tuhkaanlannistava sävelkuoro, maailman pienimmässäkin heijasteleva kokonaisuuden järjestyksen kuvastus, kaikki se haihtuvinkin tunnehymistys värisee ihmisen sielussa, kaiken sen tunto on väräys hänen sieluansa, ja kun hän tuntee sen, tuntee hän sieluansa, tulee tuntoon itsestänsä, puhdistuu eläväksi, joka tunteessaan itse intensiivisesti läsnäolevaksi ihmiseksi, hänen sielunsa tulee hänen olemisekseen, hän ei huomaa, vaan hän tuntee ja elää maailman. Nyt minä tahdon sanoa, että täydellisin ihminen on juuri tämmöinen, maailman joka väräyksen itsessään heijastava peili, on maailman rinta, jossa maailman tunto joka väräyksessään on elävänä, hienoimmassa, ohitsehaihtuvimmassa tunnossaan läsnä. Ja sanon lisäksi, ihmisen tarkotus on herätä juuri täksi täydelliseksi ihmiseksi.
Ihmisen tarkotus on olla iäinen. Ihmisen tarkotus on olla maailman iäisyyspeili, hieno- ja herkkäväräyksinen, kaiken kajaava. Johan minä jo puhuin, maailmassa ei ole muuta seisovaa kuin kaikkeen heräävä, kaikesta liikutettu ihmisrinta. Kaikki muu on ulkonaista vaihtuvaa suhdetta, kaikella on ainoastaan relatiivinen, ohitsemenevä merkityksensä, tunteva ihminen on ainoa iäinen siinä kaikessa alituisessa vaihtumisessa. Minä tarkotan, ihminen, ihminen on maailman silmä ja sielu, ainoastaan ihmisen tunto on iäistä, kaikki muu tilapäistä, muuttuvaa, yhtä hyvää kuin sattuman sinne tänne liikuttamaa unta, jos minä olen rikas tai köyhä, ministeri tai portinvahti, kreikkalainen tai eskimo, se on yhdentekevää, merkitys on minun elämälläni vasta, jos se on syvätuntoinen. Kaikki muu on tyhjän perään hapuilemista, syvennetty, syvemmin elävä rinta on ainoa ihmistä rikastuttava, ihmiselle merkityksellinen pyrintö. Ainoastaan se, mikä saattaa minun tuntoon rinnastani ja rintani liikutuksista, ainoastaan sillä on voima hedelmöittää minua, muu on tyhjän kanssa askaroimista. Ihmisen tarkotus on syventyä, syventyä joka hetki, syventyä kaikkeen ja kaikesta värähtäväksi: ihanat, syvät, rinnan pohjaa viileyttävät hetket ovat ihmisen sielun ainoa sisältö ja ainoa iäisyys, ja niihin hetkiin herääminen on hänen ainoa, hänen arvonsa mukainen pyrintö. Tai mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin?
Mikä on ihmisen ylhäisin ja iäisyyttävin tarkotus, siihen on hänen velvollisuutensakin pyrkiä. Ei velvollisuutensa niin, että joku häntä tulikirjaimisilla rangaistussanoilla käskisi siihen, vaan niin, että ihmisen ihanin ja täydellisin olo on juuri siinä, ja että hän toteuttaessaan ihmisyyttään luonnollisimmasti ja välttämättömästi puhkee siihen. Samassa merkityksessä kuin sanoisin, että taimen velvollisuus on kasvaa puuksi, samassa merkityksessä sanon, että ihmisen velvollisuus on syventyä, sillä siinä hän toteuttaa itsensä. Ihmisen velvollisuus on pyrkiä syväksi, ihmisen siveydellinen elämä on hänen syventymisensä. Minä tarkotan että siveys on ihmisen syvänä ja syvimpänä olemista. Siveys on silmänräpäyksellisen, luonnon rinnan avaavan hetken iäisyys- ja äärettömyyspäilymistä, jolloin ihmisen sielu ja maailman näky värisevät yhtenä helmenä. Siveys on ihmissielun iäisyyden pyhä silmänräpäys. Ihminen elää siveyttänsä, kun hän nauttii syvimpänä ja hartaimpana.
Mikä ihmisen tämmöiseksi syväksi koskettaa? Taide. Taide ihmisessä syvät hetket herättää. Taide herättää iäiset, kaikkeudessa väräjävät hetket. Ymmärrän taiteen laajasti. Ymmärrän sillä kaiken, mikä vavahduttaa ihmisen tuntemaan sieluansa. Minä tarkotan: jonka ainoa ja tarkasti tavotettu silmämäärä on ihmisen rinnan herätys. Suljen sen alaan filosofiankin, filosofia nimittäin, niinkuin minä sen ymmärrän, on totisimmassa ja ainoassa pysyvässä muodossaan taidetta, vieläpä välittömimmästi ihmisen rinnan tunnon pohjalta herännyttä taidetta, ja semmoisena kaikkein välittömimmästi puhtaimpaan iäisyysnäkyyn herättävää. Onhan kyllä erotusta filosofin ja taiteilijan välillä, toinenhan jäähmetyttää tunne-elämänsä tarkkapiirtoisiksi, terävämerkityksisiksi sanoiksi, toinen herää lämpimän tunteensa liukuviin kukkaspuhkeaviin kuviin, jotka hellittävät ja sulattavat samatunteiseksi lukijan tai katsojan. Toinenhan kouraisee kuin kädellään ihmistä hänen tunne-elämänsä ytimeen ja tavottaa sieltä väistyvän tunteen kristalliselkeäksi marmorisanaksi, toinen taas liikuttaa elävänä väräjäväksi koko ihmisen tunnepohjan. Filosofi valaisee ja selkentää ihmisen tunteidensa näkyyn, taiteilija jättää hänen tunteidensa punastus-aallon syleilemäksi. Mutta yhteistä on kummallakin tärkein sentään, kumpikin produseeraa oman rintansa elämää, omaa itseänsä, filosofi saa iäisyyskaiun sanoihinsa omasta elämästään, oman väkevästi aaltoavan rintansa tunteesta, ja ainoastaan omalla sydänverellä purppuroitu taide vavahduttaa ihmiset, ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla suuri filosofi tai suuri taiteilija. — Ehkä voin esimerkeillä paremmin selvittää, mitä tarkotan. Puhun ensin muutamasta filosofista, sitte esitän jonkun esimerkin varsinaisen taiteen vaikutuksesta.
Minä en ikinä ole nauttinut filosofiasta muuna kuin rintani avaajana. Ollevatko toisetkaan, joille filosofia on ollut totista harrastusta? En minä Platosta maailman rakennetta opi ymmärtämään, läksynsä-taitava kansakouluoppilas voi siitä antaa minulle paljon pätevämmät tiedot, ei hän minulle yhteiskunnan rakennettakaan valaise, eikä hän maailman ja olemisen tarkotuksista minulle anna vakaumusta. Minä en usko hänen maailmankatsomuksensa ulkonaiseen rakenteeseen. Sittenkin on Platon lukeminen ollut elämäni syvimpiä nautintoja. Sillä hänellä on ollut voima leimata rintansa tunto selviksi sanoiksi. Ihmisen minä opin tuntemaan Platossa, en maailmaa. Ihmisen rehellisesti ja tarkkavoimaisesti kuvatun tunnon maailmasta, en itse ulkonaista maailman kuvaa. Elävän ihmisen rinta Platon kirjotuksissa aukenee, elävän, väkeväin ja vereväin tunteidensa värillä ajattelevan ihmisen rinta. Verevän rintansa värillä kostuttaa hän huimatuimmat ajatusunensakin ja värjää ne personallisiksi tunnetulvahduksikseen, jotka vielä tänäpäivänä vapahtavina hellittävät lukijan rinnassa ihanat toivot. Ja jokainen hänen sanansakin, oikeasti ja tarkasti leimattuina ne täyttävät merkillisellä tyydytyksellä lukijan: se sana, mikä yli kaksituhatta vuotta sitten oli totuuden silmällä ammennettu ihmisen rinnasta ja värähtämättömällä kädellä lyöty tarkkasärmäiseen muotoonsa, se on järkähtämättömästi tosi vielä tänäkin päivänä ja jää iäksi yhtä tyhjentämätönsisältöiseksi. Minä voin muutamissa suhteissa oppia miltä kansakouluoppilaalta hyvänsä enemmän kuin Platolta, yksikään nykyisistä filosofian professoreista ei voi yhtään sanaansa täyttää sillä sisällisellä iäisyyspätevyydellä, johon Plato sanansa valoi, eivät he edes voi sanoa niitä sanoja hänen jälkeensäkään, hämmentämättä niiden raikasteräistä syvyyttä, eivät edes aina osaa sanoa, mitä syvää hän on sanonut, vaikka hänen sanansa sentään seisovat heidän edessään, jos he vain osaisivat ymmärtää ne.
Spinozallakin minä voin selittää, mistä minä filosofiassa nautin, ja minkä minä luulen filosofian sisimmäksi ja ainoaksi elinvoimaksi. Hänen kokonaiskuvansa maailmasta on mielestäni hiukan teologisesti väritetty absurditeetti, joka ei mitenkään tyydytä, jos hakee ratkaisua elämänarvoitukselle, mutta sentään olen kiitollinen sille, sillä siihen systeemimuotonsa tarjoilumaljaan on hän laskenut lukemattomia tarkkasärmäisiksi tahottuja timanttihelmiä, joissa ihmismielen väräykset ovat nähtävinä selviksi kiteytyneinä rakeina. Hänen "Etiikkinsä" lukeminen on ihmisen yhtämittaista viisastumista itsensä ja liikutustensa ylitse. On täytynyt elää terävintä personallista elämää, ennenkuin on kypsynyt niiden, sisällisesti painavain sanojen lausujaksi. Spinoza on iäinen, ei panteistisen jumala-maailman luojana, vaan ihmisen rinnan liikutusten näkijänä ja niiden tyhjentävä-sanaisena tulkkina, joka tekee jokaisen toisenkin, häneen syventyvän ihmisen eläväksi huomioksi oman rintansa liikutuksille.
Kantinkin edessä olisin neuvoton, jos minun pitäisi sanoa, mitä olen viisastunut hänen aika- ja avaruusopistaan. Sehän, minkä hän todistaa, on jokaiselle mystillisemmin ja syvemmin tuntevalle ihmiselle selvää jo ilman semmoista todistustakin, paljaan sisällisen tunnon aavistavana havaintona. Mutta toinen on minun saaliini, kun minä itse seuraan hänen esitystään. Se esitys, ei sen tulos, on hedelmöittävä. Jäykimmällä, tarttuvimmalla hengenvoimalla on ajatus siinä itse seisahdettu huomion eteen. Aineen hantela syvällisyys kannustaa tarkaksi koko huomion, ponnistavalla vajoutumisella upottaa huomionsa mielensä harmaisiin hämäryyksiin, ja seuraa sitte, oma mielensä karttanaan, Kantin raskaasti selkeyteen kamppailevaa esitystä. Siinä tuntee koko ajan olevansa vaikeassa työssä, jossa ponnistaa koko henkensä voiman, mutta ihana on sitte nautintokin niiden hämäräin lankojen selvetessä Kantin sisällisten, tarkkapiirtoisten sanojen edessä, ja kun viimein on taistellut hänen "Kritik der reinen Vernunft'insa" lävitse, niin on siinä samassa myöskin käynyt sisällisen havaintokoulutuksen kautta, joka on kuin järkiperäisesti järjestetty voimistelukurssi ihmisen ajatukselle, tarkotan sille sisälliselle, itseänsä tuntemaan voimistuvalle ajatukselle, joka on yksi puoli ihmisen tunnetta.