Vielä voin mainita Schopenhauerin ja Nietzschen tämmöisinä ihmisrinnan peilaajina. Schopenhauerinkin maailmankuva kokonaisuudessaan saattaa olla oikea tai väärä, ja sen oikeaksi ja vääräksi todistelut riippuvat kunkin kirjottajan mielihalusta, sillä todistaa voi semmoisista asioista, joista ei kukaan tiedä mitään varmaa, juuri mitä itse tekee mieli, mutta hänen suuruutensa ei riipu niistä todistuksista, eikä edes itse siitä todistettavasta, vaan se riippuu siitä voimasta, jolla hänkin on voinut valaista sisällistä ihmistä tai antaa oppinsa muodostua juuri kuin voimakkaan verevän personallisuuden välittömäksi emanatsioniksi. Kellä itsellään on jotakin huomiokykyä syvänteihin sielussaan, hänelle on Schopenhauerin rehellisesti esitettäväänsä vajoova esitysvoima väkeväksi riemastukseksi ja nautintorikkaaksi valaistukseksi. Hänellä on harvinainen mahti horjahtumatta pysyä rinnan tunnettavan liikutuksen pohjalla, ja siitä, yhtään sanaa pilviin valehtelematta, tai koskaan tyhjään johtamus-slentriaaniin liukastumatta, aina oman väkeväaaltoisen temperamenttinsa kontrolleeraamana, puhua täsmälleen lankeavat sanat. Hänen ajatuksensa ovat hänen väkevän tunne-elämänsä tulvahuksia, ja ikäänkuin hänen personallisuudestaan kasvaneita, mutta juuri voimakkaan individualisen juurensa ja rehellisen, arvelemattoman ja paikalleen osaavan esityksensä tähden ovat ne niin totuuden-painoisia, että harvoin saa lukea sisältöpitoisempaa ja ihmisluonnon juurta paljastavampaa, kuin hänen kiviryhtiset lauseensa. Hänen sanoilleen löytää aina varmakaikuisen vastauksen omassa rinnassaan, niin rehellisesti ja välittömästi ovat ne ammennetut sisällisen ihmisen yhteistä olemuksesta. Hän ikäänkuin sukeltaa ihmisen tyypilliseen tuntemukseen, ja jähmetyttää sen sanoiksi. Olen elänyt rikkaimman kesäni Schopenhauerin sytyttämänä, enkä tiedä, kuka olisi sisällisen ihmisen herättäjänä häntä väkevämpi.

Myöskin Nietzsche on puhunut selkeitä ja iäisiä rinnan paljastus-sanoja, jotka kaukaisten aikojen taaksekin vielä tulevat voimaan puhua rehellisille rinnoille. Hän on se suurista filosofeista, jotka selvästi ja tietoisesti on jättänyt systeemilaitteen rakentamisen syrjään, sen joka toisissakin filosofeissa on ollut efemäärisintä, ja jolla ehkä vain on ollut se merkitys, että se on ollut mukavana hyllynä, jolle asetella maailmankatsomuksensa syvät viisauden aarteet. Tietysti tämmöinen on ollut hankalaa filosofian- tai oikeammin sanoen filosofianhistorian professoreille, sillä mistä he luennoissaan ja filosofianhistorioissaan voisivat puhua jollei systeemeistä, ja niitä joutavasti kumoillen ja puolustellen leikitellä filosofiaa, eihän jokaisen sana ylety elävän rinnan syvyyttä totuuden sanoiksi jähmehtyttämän, ihmiskunnan harvimmat siihen ovat vain pystyneet, ja joka aikahan sentään elää satoja filosofian professoreja, joiden myöskin täytyy elää ja viran puolesta aineestaan puhua. Ovatkin sentähden oikein ammattihengessä ahdistaneet Nietzscheä, lienee hän meidänkin maassa jo kolmasti kumottu, vaikka, sivumennen sanoen, luulisi kerrassakin jo riittäneen, jos nimittäin se olisi sattunut luonnistamaan. Aikamme suurin henki on sentään ollut tämä "uus-aikainen sofisti-sharlataani", ja kuihtuvaa tieteily-shablonia ovat kymmenien professorikuuluisuuksien mitätönsieluiset filosofeerausyritykset hänen palavasta rinnasta heitettyjen syvyys-sanojensa rinnalla; yksi ainoa Nietzschen lause sytyttää totisemman elämäntunnon kuin niiden paksut nahkakantiset nidokset. Wundtit ja Paulsenit ja ne muut ovat semmoisia, jotka peittävät hedelmättömyytensä totisessa, voimakastuntoista personallisuutta vaativassa filosofiassa joko siten, että askaroivat joissakin filosofialle vieraissa spesialitieteissä, joissa kyllä saattavat tulla vaikka hyvinkin kunnollisiin ja alkuperäisiin tieteellisiin tuloksiin, filosofeja eivät he sen puolesta ole, ovathan vain ulkonaisesti tutkivia ja ulkonaisia johtopäätöksiä rakentavia tiedemiehiä; tai ovat he ammattikuuluisuuksia, jotka aikanaan, kunniallakin ehkä, edustavat ensyklopedista tietoa filosofia-tieteen, — ei filosofia-taiteen — alalla, mutta se tieto uudistuu jonkun kymmenen vuoden kuluttua toiseksi, ja silloin elävät ne suuruudet vain jonkun bibliografin kirjoituksessa, Nietzsche taas ammentaa viisautensa siitä lähteestä, josta ainoastaan iäisyys-sanat ovat ammennettavissa, elävänä palavasta ihmisrinnasta, ja hänen sanansa elävät uudestaan joka kerta, kun ihminen niiden valaisemana herää salaisten syvänteidensä näkyyn. — Nietzsche on ihmiselle kasvatukseksi ja rinnan liikuttajaksi, niitä muita lukee suorittaakseen filosofiassa "laudatur'in". Hän elää oppinsa personallisesti, välttämättömästi, hänen oppinsa on hänen personallisuutensa toteuttamista, ne toiset ovat sattumalta ja ulkonaisesti valinneet jonkun, yhdentekevää, minkä ajatussysteemin, joka ei missään ole ehdoton tulvahdus heidän elämäntunnostaan, vaan ainoastaan päälle otettu munteerinki.

Tietysti harva on elänyt niin mahtavaa elämää, että se nähtäväksi valaistuna voi uudelta alkuperäiseltä puolelta paljastaa ihmisen sielun. Voikin koko ihmiskunnan historiassa laskea ne miehet sormillaan, joilla siihen on ollut voimaa. Eipä meillä esimerkiksi täällä pohjoismaissa ole ollut kuin yksi ainoa, jolla olisi ollut mahti lohkaista rinnastaan todet alkuperäiset sanat, tanskalainen Sören Kierkegaard. — Tietysti, puhella ja kirjotella osaavat kaikki, totuus ei ilmesty volyymeissä sentään, se paljastuu terävässä, eletyssä sanassa. Joku Spencer saa kirjotella paksut kirjat ja rakennella sanasta toiseen liukastuvia pintapuolis-tosia teorioja, jotka päällin puolin ja ulkonaisesti yrittävät selittää maailman menoa, silloin vasta hän suuri olisi, jos hän osaisi naulata sanaksi yhden ainoankin ihmisen sisimmän väreen. Mutta siihen ei pysty muuta kuin suurin ja alkuperäisimmästi elävä ihminen, toisilta liukastuu se sana syntymättömänä kädestä, kätkekööt he sitte sen heikkoutensa kuinka imponeeraavaan ulkonaiseen tilapääviisauteen tahansa. Filosofia ei ole verettömäin, vaikkapa humaanisiksikin itsensä kutsuvain lauseparsien puhelemista, filosofia on todellisen, verevän, tunneaaltoisen ihmisen rehellistä itsensä paljastamista, todellinen filosofi todistaa itsensä siksi sillä, että tuntee aina hänen personallisen valtimonsa tykähtävän hänen sanoissaan, silloin hän ei puhu tuulen tuomaa, jonka sama tuuli viekin, ja silloin hänen sanansa herättävät sanottuina täysinäisen, personallisesti tunnettavan tyydytyksen. —

Olen puhunut näin pitkälti filosofiasta, osaksi koska silläkin on taiteen iäisyydestä ja iäisyyttä varten ammentava pyrintö, osaksi, koska se ehkä puhtaammin vielä kuin itse taide antaa selkeän esimerkin itse kirjottajan omaan rintaan pohjautuvasta, ja sen pohjalta lukijaa valaisevasta ja hänen tuntemuspiiriänsä väljentävästä vaikutuksesta, osaksi viehätyin itse aineenkin tähden laajempaan esitykseen. Jos nyt käännämme silmämme itse varsinaisen taiteen piiriin, näemme senkin syvimmän vaikutuksen ihmisen liikuttamisessa syvempi- ja voimakkaampi-tunteiseksi, personallisesti rikastulvaisemmaksi. Taide virvottaa tunteet ihmisessä, ei sillä muuta silmämäärää olekkaan. Kauneus- ja ihanuustunteet, pyhyystunteet, puhtauden valkoiset tunteet, totisuuden, ylhäisen halveksimisen, palavan rakkauden tunteet, kaikiksi niiksi se koskettaa ihmisen. Ihmis-onnen ja onnettomuuden syväaaltoisella liikutuksella se yrittää viljellä ihmisen sielua. Tai mikä tunneväre ei rikastuttaisi ihmisen sielua? Ehkä minä esitän jonkun esimerkin siitä, miten minä ajattelen taiteen väljentävän ja syventävän ihmisen tuntotaustaa. En valitse esimerkkejäni erityisesti silmälläpitäen suurivaikutuksisinta taidetta, valitsen, ensimäistä lukuunottamatta, esimerkeikseni semmoiset, jotka mielestäni selvimmästi alleviivaavat käsitystäni, ja antavat vähimmän tilaisuutta todellisen tarkotukseni väärinymmärtämiseen. Tahdon kaikella muotoa nimittäin välttää sitä, että joku saattaisi esimerkeistäni saada yllykettä oman ahtaan, taidetta rutistavan siveyskäsitteensä vahvistamiseksi, ikäänkuin muutamain suurten taideteosten vaikutus lähtisi pintapuolisesta siveyssäännöstä, jonka satunnaisesti ehkä voi interpreteerata niihin, ja tahdon sentähden jo valita esimerkkinikin sillä silmämäärällä, ettei tässä suhteessa synny kaksimielisyyttä.

Luen "Kuningas Fjalarin" ja — — kuljen kuin ylhäisessä jääkynttiläisessä eetteritemppelissä, jossa jääksi hyydettyneet sankarit huurteisten ripsiensä alta katsovat terässilmillänsä minua, jäätyneet sormensa miekkainsa kahvoilla. Siellä on kuin teräshelisevän huurteisen talviaamun keskellä, jossa taivas on raikkaan kylmänä pilaristona yllä, maa valkeana lumilakeutena ympärillä. On kuin hymniä koko ihminen, raikasta, ankaraa, sinervän lumen säkenöivää teräshituletta mieli, valuista avaraa viivaa maailmantunto rinnassa, kaikki ylhäisen yksvärisyyden selkeätä ankaraa juhlallisuutta; maailma ja elämä seisovat kuin ensimäisen hetkensä pyhässä iäisyystunnossa silmien edessä, kaikella on iäisyys-, värähtämätön iäisyysmerkityksensä, ja lukijan rinta hymisee hämäräksi temppeliksi sen jokapuolella pilaroituvan hartauden koskemana.

Tai katsokaamme Byronin Don Juania. Mustan vihan pakotukseksi kasvanut rinta on siinä päässyt puhkeamaan. Vihastuneena halveksimisen pathoksena kuohuu runo, ylimielisellä uhmauksen riemulla heittäytyy se kuin tiikeri pikkuis-tyytyväisyyteensä jähmettyneen maailman ylitse. Siinä runoilijan mukana kasvaa omakin rinta saman mustan, puhkeamaan pakkautuvan halveksimisvihan virraksi, jokainen räikeä, maailmaa vasten silmiä osaava sana on kevennykseksi sydämelle, on kuin olisi oma käsi ollut mukana sitä läiskäyttämässä. Runo puhkaisee rinnassa kuin uuden voiman lähteen auki, ja siinä tallaamisriemussa kylpiessään tuntee rajattoman, rinnanpohjaa vilvottavan, tyydytyksen, maailman pikkaista moraalituomiota tallaavalla uhmauksen ilolla heittäytyy kirjan hekumasanoihinkin, riemuitsee ne kerran selvästi sanotuiksi, ja ikäänkuin riehuu kerrakseen kaiken tahmaisen tomun yltään. Don Juanissa saa kasvaa yltyneen, punapaloisen personallisuuden väkivaltaisena loimahtavaksi liekiksi, ja sen sanoissa saa ihmisen personallinen tunto väkevän voimakylvyn. —

Ibsen riemastuttaa minua rypistettyjen silmäkulmainsa alta välähtävän salamakatseensa kylmänkuumalla väliäpitämättömyydellä. Mitä sillä väliä on, jos yhteiskunnan ahdastokeiset rajat tulevatkin murskatuiksi, jos vain yksityinen ihminen pääsee tuntoon henkensä intensiivisyydestä pakkautuessaan niitä rajoja vastaan? Yhteiskunta järjestyksineen on tukalapainoinen, ihmistä tukahuttava lohikäärme, mustassa vihassa nousee sisällinen ihminen Ibsenin teoksissa taisteluun sitä niljaista hirviötä vastaan. Voimakkaasti kyhähtelevällä vahingonilolla näyttää hän yhteiskunnan aina väärässä yksityistä, vaistoisella tunnolla sitä vastustamaan heräävää yksityistä ihmistä vastaan. Ibsen osaa järkyttää hereille itsensä tuntevan ihmisen ihmisessä, enpä tiedä, koska tuntisi itsensä väkevämpihaluiseksi astumaan ristiriitaan kaiken omaa ihmisyyttä pienentävän ja tukaluuttavan ulkoisuuden kanssa, kuin Ibsenin sytyttämänä, tuntee itsessään kuin rajattoman ponnahtamisvoiman, roihuisi punaisena palona sitä kaikkea yhteiskunnan pienentämisvääryyttä vastaan.

Ehkä vielä puhun Frödingin "Morgonsång'ista", josta ensi kirjotuksessanikin jo mainitsin. Siinä runossa elää aistillisen puhtauden ilon, joka lämminihoisen alastomuuden kuvana sähköttää mielikuvituksen. Raihnainen ihminen, joka ei siinä nautinnon puhdasta viiniä tunne, ja joka ei sitä siemauksittain juo! Siinä laulussa tuntee itsensä herätetyksi semmoiseen aistilliseen täysitykäyksisyyteen, että elää kuin toisessa, olympiseksi notkistetussa ja nuorennetussa ruumiissa, jonka notkeanivelisissä jäsenissä veri lentää keveänä ja lämpimänä tanssina. Voimakkaan lisätyydytyksen herättää tämä runo sillä vapahtavalla ylimielisyydellä, millä se antaa tämän ilon puhua ihan raihnauttaan punastuvan maailman uhalla.

En tahdo puhua kaikista niistä voimakkaista liikutuksista, joilla Shakespeare voi välähdyttää ja avaroittaa lukijansa, en Goethen voimasta hillitä mieli avararytmiseksi kauneustyyneydeksi, en Heinen runojen sielua hyväilevästä kyynelraskaasta tunneaallosta, en monesta muusta sieluun heräävästä ihanuusviihdytyksestä, sanon lyhyesti vain: runous ja taide ovat ihmisen virvottamista, ovat hänen tuntemisaaltojensa tihentämistä, ihmisen rinnan väljentämistä herätetyillä tunnesävelmillä. Jokainen taideteos, joka tunteena virtaa sieluun, syventää ihmisen tunnelmataustaa. Intensiivisemmällä tunne-energialla helteän minä Ibsenistä, ihanat värityskylvyt olen minä elänyt Shakespearessa, kumpikin on viljellyt minun tunnepohjani syvemmäksi.

Taide onkin ainoastaan sisällisen ihmisen herättämistä. Jokainen sieluni lävitse aaltoava kauneuden väristys jättää minun rikkaampana ja herkempituntoisena. Taide antaa minun elää ihmisen rinnan sulattavat onnen ja onnettomuuden syväväräyksiset aaltotulvat. Se antaa minun elää sen basuunasoittoisen räikeän hyökkäysilon, jolla sankarisieluksi palanut ihminen syöksähtää maailman pikkuisia, ihmistä ahdistavia lakeja järkyttämään ja oman laaja-aaltoisen rintansa mukaan muodostamaan, ja nostaa minut hänen mukanaan myrskyämään sitä yhteiskunnan matalaa, mutta tukalaa ja tukahuttavaa lyijymuuria vastaan, mutta se polttaa minut syvätuntoiseksikin antamalla sen taistelun päättyä kauneusvoimaisimman ihmisen mahdittomalla lannistumisella tukalan pienen elämän edessä, sentään siinä sortumisessaan vielä kirkasna säkenenä leiskuen sen matalan kompastuskivensä yli. Taide liikuttaa valkoisen kukkasen kauneussilmänä minun sieluni. Taide kasvattaa minut, milloin patoutuvaksi vihanvuoreksi, milloin silmänräpäykseen unhottuvaksi onnenhymyksi, milloin ihanan liikutuksen kyyneleksi. Aina taide hivelee sieluni syvempisisältöiseksi ja herättää siinä uuden ihmisellisen tunnevärelmän. Taide virvottaa ihmisen syvätuntoiseksi.