Sanonko minä väärin nyt, jos minä sanon, että taide herättää ihmisen siveelliseksi? Siveelliseksi, se on hienoimmaksi, syvin- ja totisinsieluiseksi. Muistattehan, mitä jo sanoin, että ihmisen siveellinen elämä on olla virittynyt tuntemaan maailmaa joka väräyksessään. Nythän olen juuri sanonut taiteen herättävän ihmisen juuri tähän. — Ei taide ole muuta kuin ihmisen siveelliseksi herättämistä, eikä siveys muuta kuin taiteen heränneeksi liikuttaman ihmisen tunto. Taide ja siveys ovat saman asian eri puolet, vaaleva ja viheriä puoli samaa salavanlehteä.

Taideteos, joka elävällä tunnolla värähyttää ihmisen rinnan ja hivelee hänet tunteissa tykähtäväksi, ei voi olla epäsiveellinen, olkoon se vaikka Frödingin "Morgonsång", taideteos, joka nostaa ja saa tuleen minun ihmistuntoni ja täyttää minun ponnahtavalla tiheäaaltoisella sisällöllä, on aina vaikutukseltaan terävästi ja kohottavasti siveellinen, olkoon se sitten vaikka Byronin Don Juan. — Taide on aina siveellistä.

TOTUUDESTA.

Mikä on oikeinta ihanteellisuutta? Rakastaa totuutta. Rakastaa totuutta yli kaiken. Yli kaikkien kauniiden valheidenkin.

Ihmisen rikkain riemu on riemu totuudesta. Ihanaa on kuulla totisesta tunteesta ammennettuja tosia sanoja, vielä ihanampaa on omasta rinnastaan tavottaa todet sanat. Ei mikään muu sanottunaan täydellisesti tyydytä ihmistä, kuin selkein totuus. Kun puhun totta, puhtainta ja paljainta totta, silloin puhun kauneimmasti ja syvimmin vaikuttavasti, ja minun joka sanani ansaitsee kuulemista.

Totuus on kaikessa kauneinta. Totuus on kaikessa jalointa. Jos olen tosi aina, tosi puheissani, ja, mikä merkitsee vielä enemmän, jos olen tunteissani tosi ja uskallan nähdä ne tosina, silloin ansaitsen olla ihminen, maailman ihanin ilmestys. Ei ikinä ole puhuttu pysyvää runouden sanaa, ei ikinä lausuttu sydäntä avaavaa ajatusta, ei ikinä tehty tekoa, joka olisi jokaiselle ihmiselle ilmestynyt suurena ja pysyvänä, ell'ei sitä sanaa tai tekoa ole lausuttu tai tehty täydellä sydämen uskolla, täydellä totuuden palavuudella. Kaikki pysyvä maailmassa on pohjattu totuudelle.

Totuus on sydämen palavaa uskoa siihen, mitä tekee tai sanoo. Jos minä olen pyhästi sytyksissä jostakin tehtävästä, jos minun koko oloni leimuu tahdosta tehdä se, jos minä sitte saan suorittaa sen tekoni puhtaasti ja suorasti sisäisen tahtoni mukaisesti, silloin teen totisen teon, jonka tekeminen on olemiseni riemu, ja joka tehtynä on kuin osa minua itseäni. Jos olen kypsynyt johonkin tunteeseen, joka ikäänkuin kirpoo olemukseni keskeltä, jos se tunteeni selkee sanoiksi minussa, ja minun onnistuu puhua ne sanani muuttamattomina toisille, silloin kylven totuuden sanomisen riemussa, ja minusta tuntuu kuin omissa sanoissani olisin synnyttänyt itseni iäiseksi.

Totuus on ihmisen palavan itsensä toteutusta. Ainoastaan jos teko suorasti lähtee ihmisestä itsestänsä, ainoastaan jos sana on paljaasti ja ainoasti tunnetta, ainoastaan silloin tuntee tehneensä totisen teon ja sanoneensa totisen sanan. Kun ihminen teoissaan tai sanoissaan on rehellisesti ja välittömästi saanut vuodatetuksi itsensä esiin, silloin on hän tyydytetty niiden tekemisestä tai sanomisesta, ja silloin hän on varma niiden totuudesta.

Mutta semmoinen totuuden sanominen ja totuuden tekeminen vaatii pyhintä itseensä syventymisen hartautta. Ihmisellä, ollakseen teoissaan ja sanoissaan toden, täytyy olla semmoinen elävä tunteen voima että hän voi tuntea itselleen havaittavasti. Ihmisellä täytyy olla niin voimakas sisäinen elämä, että se itse liikutuksissaan astuu hänen havaintoonsa, silloin on hänellä omassa itsessään aina varma aines lausuakseen tai tehdäkseen totta. Kun osaa välittömästi havaita ja välittömästi noudattaa tunnettaan, silloin voi ihminen olla tosi koko olossaan. Mutta tämä ei ole joka ihmisen voimassa. Useimmat ihmiset ovat liika heikkoja voidakseen sanoissaan ja teoissaan tavottaa oman itsensä alkuperäistä totuutta. He kadottavat oman itsensä havainnostaan, ennenkuin voivat tarttua siihen, eikä heillä sentähden ole itsessään varmaa pohjaa, jolta voisivat tavottaa totisten sanojen ja totisten tekojen aineksen, ja heidän tunteensa ja puheensa jäävät löyhiksi.

Ainoastaan syvä ja voimakkaasti elävä ihminen voi totisesti tuntea itseänsä ja voi sen tuntemuksensa toteuttaa ulkopuolelleen, ja ainoastaan tämmöinen ihminen voi sanoa tai tehdä totta. Semmoista totta että se jokaiselle toisellekin ihmiselle paljastuu totena. Jokainen ihminen on nimittäin sisällisessä tuntemuksessaan sama, ainoastaan että tämä sisällinen tuntemus toisella elää voimakkaammaksi kehittyneenä ja tietoisammaksi viljeltynä, toisilla taas uinuu havaitsemisen ulkopuolella ja ainoastaan odottaa herätystään ja sitte vähävähäistä selvätuntoiseksi viljelystään. Kun Plato sanoi että ihmisen ajattelu on ainoastaan unohdetun uudestaan muistamista, tarkotti hän juuri tätä. Ihmisen ajatukset uinuvat kaikki hänessä itsessään, ne tarvitsevat vaan herätystä hänessä, virvotakseen hänen tunnettavikseen. Ihmiselle ei ikinä voi antaa ajatuksia, mutta hänen voi herättää niihin, kuin hänellä jo salassa on. Tämä herätys voi tapahtua ainoastaan sillä tavalla että itse hakee omat ajatuksensa, niinkuin ne tunnossa elävät ja virvottaa ne, tuntoansa tarkemman ja tarkemman huomion alle pakottamalla, yhä syvemmissä ja salaisemmissa yhtymissään havaintoonsa, sen havaintonsa koettaa sitte kuvata tarkimmissa ja oikeapiirtoisimmissa sanoissa; siitä kuvauksesta voi jokainen toinen ihminen, joka itsessään on samalla tunto-olemuksella varustettu, sen kuvauksen holhoomana edetä syvemmälle itsensä ja ajatustensa havaitsemisessa ja tulee siten viljellyksi herkempään itsensä tuntemiseen. Tästä selkenee, miksi kaiken ajatuskuvauksen aina täytyy olla lähteneen todesta tuntemuksesta ja olla todesti esitetyn. Ajatusesityksen täytyy nimittäin toteutua jokaisessa lukijassa. Mutta ennenkuin se tämän voi tehdä, täytyy sen olla varmasti tunnetun ja varmasti esitetyn mielentilan kuvan, silloin vasta voi se herättää saman mielentilan lukijassa, silloin vasta voi se kypsyttää taimen samallaiseen ajatustuntemukseen lukijassa ja siten voimistaa hänen itse-havaitsemistaan ja viljellä hänen henkeänsä tietoisammaksi. Ainoastaan oikeasta totuuden metallista muovaeltu sana voi helähtää saman soinnun hereille sitä sanaa kuulevassa ihmisessä, ainoastaan jos se sana todella on ihmistuntemuksesta kirvonnut, voi hän sen omassa ihmistuntemuksessaan läsnäolevana havaita. Ell'en voi sanoihini valaa tunnetuinta katsomustani, ei kukaan siitä sanastani myöskään voi mitään katsomuksen tunnetta saada itseensä, ja semmoinen sanani liukastuu ihan tehottomana ja kuolleena jokaisen ihmisen ohitse.