Ruotsinkielinen kirjallisuutemme on viime aikoina silmin nähtävästi virinnyt. Sen sävyttävänä laatupiirteenä on ominainen yksityiskohtainen sanarunouden liekehtivä kiinto, yksinäisten sanojen tunnelmallisesti puhdas, selkeä ja täysi kaiku, ikäänkuin taotun metallin helähdys. Sanat säihkyvät kuin ilmaan leimuvat tähdet, äly sinkauttelee vilkahtavia salamoitaan, yksityiskohtainen taituruus kimmeltää ja häikäisee. Erotiikka kiiluu ja sävähtelee, henkevyys keikailee ja korskailee, ylimielinen hirtehisyys ja tuhattulimmaisuus eleilee ja pokkuroi. Mutta tämä kaikki on vain diletantista elämällä herkuttelemista, ei taiteellista elämän luomista. Tämä liekehtivä ilmehikkyys palaa vain kuin lentävä virvaliekki kuloheinässä polttavana, kuumana, kiihkeänä, mutta hupenee silmänräpäyksessä lämpöä jättämättä ohitse. Sen näennäinen, tuhlaileva hengen vallattomuus ja vaitonaisuus ei ole omia voimiaan hurmehtivaa elämän rehevyyttä ja rikkautta, vaan on se irrallista, haurasta, itseänsä esteettisesti huumailevaa älyn ilottelua; se ei tulvi elämän tumman paisuvan vuon hillittömänä vyörähdyksenä, vaan on se vain maljan piukkojen kimaltavain reunojen sisäpuolelle sidotun viinin hivelevää, helmeilevää poreilua.
Missä tämä älyllisesti tarmokas kirjallisuus saavuttaa kirkkaimmatkin voittonsa, luo se teoksia, joiden kuritettu tyyli, koottu, piukka sanonta, älyllisesti ryhdikäs ja kohdistuva tehtävän pitely on kuin tiiveimpään, jaloimpaan jännitykseen pingoitettu teräskaari, jonka alta vain puuttuvat kannattavat, ilmoihin kohottavat pilarit--teoksia, jotka ovat kuin jaloimmaksi, säihkävimmäksi kuvuksi taottuja ja kaareutuvia haarniskarintakehiä, joiden väikkeen ja kiinteyden alla ja sisältönä kuitenkin ammottaa vain tyhjyys, ei sykkivä, elävissä voimissa läikähtävä ihmisrinta. Tällaisesta, ehkä vuosikausia miehisellä älyllä taotusta ja hiotusta taideluomasta saattaa puhua melkein aineettomuuteen hupeneva henkisen ilmakehän keveys ja ohukaisuus. Tällä taituruuden tarmolla ei ole ollut veroistansa ainesta toteutuakseen painavana, elämäntäytenä taideteoksena. Tällainen taideluoma on rakennettu tyhjälle, se on elämän konstruktioni, ei elämän paisuva, hallittu läike. Ja pakoittavinkaan taide ei voi pusertaa, tiivistää tyhjää elämänpitoiseksi.
Milloin tällainen, elämäntajultaan ja -kosketukseltaan suppea kirjailu ponnistautuu aatteelliseen elämänpitoisuuteenkin, puuttuu siltä elämänaineksen runsauteen, elämännäkemyksen hedelmöittävään syvyyteen, avaruuteen ja totuuteen perustuva elämää luova välittömyys ja erittelee, julistelee se tykkivän elävän elämänkuvauksen sijasta retoorisin, paisutetuin mahtielein ainoastaan ohjelmanomaista, teoreettista, ohuesti elettyä ja tunnettua maa- tai rotuhenkeä.
Ruotsinkielisten yleisö- ja nuorisopiirien aatteelliset harrastuksetkin kantavat erikoista, yht'aikaa niukkaa ja ylikypsää leimaa. Näissä piireissä yllättää yhtä paljon henkisen näköpiirin suppeus kuin näkemisen terävyyskin. Henkinen harrastus on kireätä ja tiivistä, mutta aineksellisesti ohutta. Yhtä suhdaton kuin on ruotsinkielisten yleisöpiiriemme kielteinen kriitillisyys: niiden elämänarvojen ehdoton, tajuton kieltäminen, jotka ovat heidän elämäntottumuksilleen vieraita, yhtä suhdaton on näiden samojen yleisöpiirien myönteinen epäkriitillisyys: heitä hyvittävien, itsekästen elämänarvojen ehdoton, ajatukseton tunnustaminen.
Nuorukaiset, joiden rikkiviisaan arvostelun edessä ei mikään aatteellinen, yliaineellinen kudelma kestä, joille elämän siveellinen ryhti, kansalaisen velvoituksenalainen työn- ja rakkaudensuhde siihen yhteiskuntaan, jossa hän elää: elämän koko uhrautuva, itsensä unohtava, itsensä ylitse kasvava uskon ja rakkauden rikkaus on pelkkää löysää sanojen rihkamaa, nämä samat ylikriitilliset nuorukaiset virittyvät toisaalta mitä alttiimmasti aivan löyhiin, efemäärisiin lauma-aatteisiin ja ohuimpiin, ohimenevimpiin lauma-ailahteluihin. He pohtivat kireällä fanatismilla ijänikuista »finländare»-kysymystään, harrastelevat elämän vakaisimpana, ainoana käsittelyn ja kiivailun arvoisena kysymyksenä, onko joku kielen käänne--miten sisällöllisesti kuvaava ja käsitteellisesti oikeavivahteinen hyvänsä--fennisisminä karsittava käytännöstä, kuohtuvat täydelliseen, riehuvaan vesilasimyrskyyn siitä, onko ylläpidettävä ruotsinmaalaisista näyttelijöistä koottua »kotimaista» teatteria, vaiko vaalittava kotimaisilla voimilla »korkearuotsalaista» teatteritaidetta, marssivat--nämä kaiken intoilun yläpuolella olevat punssipöytäkriitikot--tiukimmassa, hartaammassa tahdissa mihin aatteellisesti pingoitettuun, teennäisesti touhuttuun ja tuloksellisesti tyhjään suurruotsalaiseen nuorisokokoukseen hyvänsä.
Yleensä yllättää ruotsinkielisissä yleisöpiireissämme juuri tämän yleisön kriitillinen kylmäkiskoinen asenne kaikkea aatteellista hurmautumista vastaan ja sen samanaikainen aivan päätön, jopa lapsekas huumautuminen kaikenmoiseen tyhjänpäiväiseen aate- ja elämänsisältösurrogaattiin, sen odottamaton pöyrähtäminen kaikenlaiseen ohueeseen, sisällöttömään ja tarkoituksettomaan periaatehommasteluun ja -hammasteluun. Tässäkin on vaikuttamassa elokas, toimekas, hanakka äly, jolta vain puuttuu elämänaines paisuakseen näköharrastelusta ja -hyörimisestä hedelmälliseen elämänkäsitykseen ja elämänkäsittelemiseen.
*
Älyllisen kehityksen ylimahti vaistoisampien, välittömämpien elämänvoimien kustannuksella johtaa henkisesti niukemmissa yksilöissä suorastaan kuivakiskoiseen, mielikuvituksettomaan kielteisyyteen.
Jos jättääkin ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sen älyllisesti ja henkisesti viljellymmät yksilöt ja piirit, ja siirtyy tarkastamaan tavallista porvarillista tasapintaa, tapaa siinä aivan tukahuttavan näköpiirin ahtauden ja ilmattomuuden. Jos missä, tapaa siinä aivan puhtaaksi viljeltyä filistealaisuutta ja paljainta aineellisuuden palvontaa. Niin töykeä, sulkeva, ahdasnäköisyyden silmälapuilla suojattu, itsehyväisyyden vallituksella turvattu kuin tällainen keskipintainen ruotsinkielisen intelligensimme jäsen, voi tuskin olla insulaarisesti itseriittävin englantilainenkaan. Mikä vaatimattomimmassakin määrässä kohoo lähimmän, itsekkään tähystys- ja tavoituspiirin piukkojen ja niukkojen rajojen ulko- ja yläpuolelle, on näille aitofilistealaisille olematonta. He suoriutuvat elämästä yksinkertaisimmalla ja lyhyimmällä keinolla: kieltävät sen, mitä eivät tajua.
Näiden piirien kritiikki on niin säälimätön, että yhteiskunnallisen elämän tekijöistä sen edessä saattaa korkeintaan löytää armon raha, taiteellisen elämän ilmiöistä operetti, elävät kuvat ja viimeinen muotilehti, ihmisten keskinäisistä elämänsuhteista skruuvikumppanuus ja punssi-istunto.--Heille on Othello vanhanaikuista, koomillisesti paisutettua sanatohinaa, yhteiskunnalliset ja kansalliset velvollisuudet korkeintaan naisyhdistyksille kuuluvia asioita, siveelliset, eetilliset elämänarvot vanhojen Runebergin-aikuisten setien pakinaa. Vasta »Iloinen leski» voi virittää heissä taiteellisen tuntemisen kielet, vasta tuoreimman kurssinoteerauksen lukeminen voi avata heille näköaloja elämän jännittävään kudelmaan, vasta virkaylennysten ja -syrjäyttämisten aiheuttama juonien punonta voi lietsoa ja kirvottaa heissä hereille yhteiskunnallisen toimekkuuden tai siveellisen suuttumuksen yli-itsekkäät vaistot. Jos tällaisella kultuuri-ilmestyksellä on kontinentaalisia mielitekoja ja kokemuksia, kirpoaa hänestä täysverinen elämänihantelijakin: Parisin asfaltti kasvaa hänelle elämän symboliksi, Nizzan hotellit luonnonhurmion »tiptopiksi», tuoreimmalta nähty varieteediiva elämänveikeyden haltioittavaksi hengettäreksi. Ainoana yliaistillisena, kiihdyttävänä elämänongelmana saattaa tällaiselle--tavallisesti supisuomalaisesta ympäristöstä lähteneen, vaurastuneen kauppiasisän tai -isänisän aitoruotsalaiselle pojalle--olla, kutsuako itseään »finsk-svenskiksi», »svensk-finneksi», »svensk-finländariksi», »östsvenkiksi» vaiko yksinkertaisesti vain »finländariksi» tai »finlänningiksi». Mutta tähän nähtävästi i'änikuisesti ratkaisemattomaksi jäävään ajatuspulmaan tuhlautuukin sitte kokonaisten nuorukaispolvien henkinen pohdintatarmo ja -tarve.