Kun sitäpaitsi on otettava huomioon, että milloin tahdot ja käsitykset käyvät ristiin, useamman henkilön yhteisharkinnan tulokseksi täytyy muodostua välitysehdotus, josta on katkottu kärjet ja tutkaimet niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan ja josta ilmeisten, jokaisen näkyviin lankeavain erehdysten ja vajanaisuuksien ohella on siloitettu pois uutta kehitystä lupaavat arimmat silmukatkin ja tulevaisuuden taimet, niin käsittää, että komitea- ja johtokuntatyö voi vaalia ainoastaan keskinkertaisuutta niin ihmisissä kuin asioissa, sellaista, johon ei kompastu hyvässä eikä huonossa merkityksessä tasainen järki, että vieras hyvä on niille yhtä epäilyttävä ja vältettävä kuin ilmeisesti heikkokin, ja että ratkaisevissa käänteissä ja uusia uria auottaessa jäävät rohkeat, uskaltavat ja perille vievät alotteet suorittamatta.

Juuri tästä komitea- ja johtokunta-omaisesta yhteistyöskentelystä, sen välttämättömästä, luonteettomasta keskinkertaisuudesta johtuukin se ominainen liukuva ylimalkaisuus ja asiallinen epäpätevyys, joka usein leimaa erikoisesti suomenkielisiä--eritoten helsinkiläisiä--yhteiskunnallisia johtopiirejä, se toimittelias kykeneväisyyden ilme yksilöllisen ja luonteellisen tyhjänpäiväisyyden ja puolikelpoisuuden rinnalla, se lavertelias periaatteileminen silloin kun olisi annettava sanojen vaahdon sijasta yksinkertainen, itse puolestaan puhuva teko. Kaikessa julkisessa työskentelyssä, kaikessa keskeisessä luottamustyössä uiskentelevat meillä kermana kaikenlaatuiset pauhun, kohinan ja näön, suulaan, mutta epäpätöisen ja epäasiallisen sanavalmiuden miehet, komiteapakisijat. Kansan luontainen kelpoisuuden vaisto on äkillisissä uusissa olosuhteissa niin hämmentynyt tai vakaantumaton vielä, että kaikellainen sivelty näkökulta häikäisee sen näkemästä luottamusmiestensä todellista luonteen painoa ja arvoa ja että se luottamuksellaan valtuuttaa usein sangen köykäisiä henkilöitä.

[a] ]

[ PUOLUE-ELÄMÄ JA SANOMALEHDISTÖ. ]

Puolue-elämämme on tällaisen luonteettoman, yksilöllisesti epäitsenäisen ja epäalkuperäisen, kanslianomaisen johdon vuoksi luiskahtanut umpikujaan. Porvarilliset pääpuolueemme kilpailevat ja kinastelevat täysissä tosissaan siitä, kumpi niistä on vapaamielisiä uudistuksia harrastavampi, kumpi tervettä vanhaa kehitystä säilyttävämpi, kumpi on kansallisempi, perustuslaillisempi, kumpi ajaa tarmokkaammin raittiutta, torppariasiaa, maalaiskansan etuja, työväenolojen parantamista, nuorisoseura-aatetta, yhteistoimintaa, kumpi osoittaa suurempaa kunnioitusta kirkolle ja kumpi on uskon asioissa vapaa-aatteisempi. Tämä osoittaa vain, kuinka tyhjät, laimeat sydämet ja ontot, juurettomat tahdot ovat näiden puolueiden keskeisenä ytimenä. Puolueiden keskeisiltä henkilöiltä puuttuu alkuperäisen, asiallisen näkemyksen mahti tajutakseen uusien olosuhteitten asettamat ja viitoittamat uudet tehtävät ja uudet vaatimukset: puuttuu se luonteen suorakasvuisuus ja itsenäisyys, joka väkevällä kädellä pakoittaisi rintamat asettumaan siihen tanaan, jota nämä uudet olosuhteet vaativat.

Luonnollinen puolue-elämä on yhteisten asioiden, yhteisen käsityksen perille ajamista ja toteutumiseen taistelemista. Siellä missä päämäärä ja tarkoitusperät ovat yhteiset, siellä on myöskin luonnollisesti taisteltava yhdessä, rinnan: siellä lyö selvä, luja ja alkuperäinen tahto sillat entisten erimielisyyksien ja lohkoumisten ylitse ja lykäten menneen menneeksi taistelee nykyhetken yhteisen pyrintöperän luomalla yksimielisyydellä. Vain siellä, missä puuttuu päämäärää luova luonteen mahti, missä asiallinen näkemys ei ole niin alkuperäinen ja väkevä, että se välittömästi heittää samaan pyrkivät tahdot yhteiseen ponnistukseen, vain siellä saattavat vanhat heroittuneet kinat vielä kummitella mielissä ja entisyyden varjot hämmentää nykyisen hetken ja nykyisen tilanteen vaatimaa rintamaa.--Puolue ei ole mikään kivettymä, joka pysyy kerta muodostuttuaan, vaan on se sen takana ja sitä kannattavain pyrkimysten ja voimien patouma, aallon paisumus, joka kasvaa ja heikkenee sen mukaan, kuinka elävä, suorassa suunnassa kulkeva ja laajalti paisuva on sitä ajava pyrkimys.

Nykyisten puoluemiesten, nykyisen puoluejohdon henkistä pienuutta, hedelmättömyyttä ja alotekyvyn laimeutta osoittaa se, että puolueemme vielä liukuvat entisillä teloillaan, vaikka yleinen mielipide jo on aikoja sitte täysin kypsä uusiin, nykyisten tarpeiden ja vaatimusten mukaisempiin ryhmityksiin. Nykyiset puolueemme ovat oikeastaan enää vain entisten tarpeiden jähmettymiä, sisällön jättämiä kuoria, joiden varjossa vielä vanhasta tottumuksesta ollaan, mutta joilla ei enää ole mitään lämmittävää, yhteen liittävää, taisteluun johtavaa mahtia.

Viimeiset--vuoden 1916--eduskuntavaalit, joissa sosialistit saavuttivat ehdottoman enemmistön eduskunnassa, tuntui hämmästyttäneen puoluepiirejämme. Tulos oli kuitenkin luonnollinen, koska sosialistit tällä hetkellä muodostavat ainoan poliittisen puolueemme, jota yhdistää ja innoittaa yhteisen pyrkimyksen päämäärä. Annettakoon porvaripuolueillekin asia, jonka kaikki mielet välittömästi tuntevat yhteiseksi ja omakseen, annettakoon niille selvittävä ja kokoova taisto- ja iskusana, jossa on tavoitettu mielissä kytevä yleinen pyrkimys, ja enemmättä, keinotekoisetta kiihoitustyöttä ovat rivit ryhmittyvät ja taajenevat ja lähtevät liikkeelle ja yhteisen joukkohuumauksen hurmassa riuhtaisevat mukaansa välinpitämättömätkin.

Jos esimerkiksi näissä vaaleissa suomalaiset porvaripuolueet olisivat kulkeneet yhdessä yhteisin tunnuslausein ja yhteisin rintamin kuten niillä on yhteinen mielikin ja kuten kaikki muut, paitsi muutamat piintyneet puoluepukarit, pitivät luonnollisena, niin olisi tämän yhteisen liikunnon vuolas luonnollinen pyörre ollut mahtavin ja tehoisin äänestykseen kiihoitin. Mutta mistä olisivat meidän paatuneet puoluekanslistimme ja virastoiksi jähmettyneet puolueneuvostomme oppineet tajuamaan tällaista joukkoliikuntojen tenhoa ja vyöryttävää mahtia, ja ottamaan ovelissa, rikkiviisaissa vaaliteknillisissä laskelmissaan huomioon myöskin elävän elämän virtaukset?

*