Milloin siis johdon ilmeinen inhimillinen ja taiteellinen riittämättömyys uhkaa sulkea totisilta taiteilijoilta mahdollisuudet taiteilijatehtävänsä tehoisimpaan ja täyteen toteuttamiseen, siellä on tämä riittämättömyys sekä luovan taiteen että yleisön oikeuksien vuoksi armotta lausuttava julki! Vielä enemmän kuin tavallisesti olisi tässä tapauksessa peittelevä sääli julminta säälittömyyttä: se olisi heikkouden tukemista siinä, missä tämä heikkous on jalompien voimien tiellä, se olisi mitättömyyden säälimistä ja varjelemista, jotta se mielinmäärin saisi tietämättömyydessään ja sokeudessaan polkea, sortaa ja tukahuttaa jalompaansa.

Hymyilkööt johdot ja johtokunnat tunnettua »ylemmyyden hymyään» tällaisille »subjektiivisille» mielenpurkauksille! tuudittakoot mielensä ja omattuntonsa rauhaan arvoasemiensa luoksepääsemättömissä korkeuksissa!--yleisön, luovien taiteilijain ja luovan näyttämökirjallisuuden elämänoikeuksien vuoksi--jotka sittenkin painavat va'assa enemmän kuin joidenkin väärille työskentelyaloille erehtyneitten henkilöitten mielenrauha--on poltettava yleiseen tietoisuuteen, että he eivät asemilleen riitä, että siinä edesvastuullisessa asemassa, mihin he ovat joutuneet, heidän taide- ja ihmisnäkemyksensä heikkous ja hataruus pidättää ja tukahuttaa verrattomasti enemmän kuin se rakentaa!

*

Yksilöllisen suhtautumisen terävyyttä ja tiukkuutta on näyttämötaiteen alalla sitäpaitsi hämmentämässä suomenkielisen sivistystyöskentelyn alituinen vilkuileminen kansaan: sivistystyön iänikuinen kasvattamistendenssi. Oltaisiin mukamas itse puolesta kylläkin »taiteellisia», mutta »yleisön», »kansan» vuoksi tingitään. Näyttämöluomaa ei valita esitettäväksi sen oman, puhtaan taidetehon vuoksi, vaan ollaan ovelasti laskevinaan, miten yleisö siihen suhtautuu tai miten kasvatuksellisesti otollinen se tälle yleisölle on. Ja tapahtuu tässä kuten kaikkialla, missä taide-asioissa luovutaan puhtaasti taiteellisista vaikuttimista. Kun oma mieskohtainen suhde taide-elämykseen vielä on niin hieveräinen ja etäinen, että alistaa taide-elämyksissä ainoan ratkaisevan kriterion, arviointiperusteen, oman innoittumisensa toisarvoiselle sijalle sivullisten luulo-ovelaiden laskelmien rinnalla, niin silloin ollaan vielä hyvin kaukana vakiintuneesta, varmistuneesta taidevaistosta ja silloin on varminta hyvin varovaisesti sovitella näitä laskelmia todellisuuteen. Ellei tällöin ole varovainen, saattaa tapahtua, kuten usein on tapahtunutkin meidän laskeskeleville, pedagogisoiville johtajillemme ja johtokunnillemme, että he nimittäin arvioidessaan yleisönsä taiteellista ja siveellistä vastaanottokykyä ja mielikuvituksessaan rajoitellen sille otollista ja mahdollista hengen ja sielun ravintoa, karsivat tältä yleisöltä sekä alkuvoimaisesti väkevät, taiteellisesti uudet näkemykset sille--oikeammin herroille itselleen--muka epätajuttavina eriskummaisuuksina että myöskin riehakkaasti, välittömästi ilakoivat vallattomuudet ja sytyttävät pilat muka taiteellisesti mauttomina ja ala-arvoisina. Täten jää heille kuten tavallisesti kaikillekin »kansanvalistajille» yleisönsä hengen ravinnoksi esitettäväksi lopullisesti vain kaikesta alkuperäisyydestä vapaaksi siivilöity keskinkertaisuus ja kaikesta huvittavuudesta ja mielenkiinnosta puhdas »taiteellinen» kuivakiskoisuus ja ikävyys.

[a] ]

[ ERISTYNEISYYS EUROPALAISISTA HENGENVIRTAUKSISTA. ]

Sekä kirjallisuudessa että näyttämötaiteessa esiytyvä suhteellinen heikommuus ja ummehtuneisuus kuvaama- ja säveltaiteittemme rinnalla johtunee osaltaan siitä eristäytyvästä asemasta, johon koko suomenkielinen yleisömme ja siis myöskin tämän yleisön henkisistä näköaloista välittömästi riippuvat taide-alatkin ovat vähitellen joutuneet yleiseuropalaisiin hengenvirtauksiin nähden. Sivistyksemme valmistumattomuus on vaikuttanut sen, ettei meillä täydellä herkkyydellä ja valppaudella ole voitu pysyä välittömässä, hedelmällisessä vuorovaikutuksessa yleiseuropalaisen keskeisen hengenkäynnin kanssa. Meillä on ollut liika paljon tehtävää alkeellisessa muokkaustyössä, maaperän raivaamisessa mahdolliseksi sivistyksen taimille, jotta riittävästi olisi voitu kohdistaa huomiota itse näiden sivistystaimien, syvemmän henkilökohtaisen hengenviljelyksen vaalimiselle.

Niinpä ovatkin näköalat Europaan alkaneet huomaamatta päästä sumenemaan suomenkieliseltä sivistykseltä. Sen henkinen näköpiiri alkaa kattautua liika suppeaksi ja matalaksi, typistyä ja sulkeutua kotoiseen umpinaisuuteen ja ilmattomuuteen. Tieteiden ja käytännöllisen toiminnan aloilla kyllä jopa aivan hengettömästi ja orjallisestikin noudatetaan ja jäljitellään yleiseuropalaisia ilmiöitä ja saavutuksia, mutta mieskohtaisessa yksilöllisesti hedelmöityvässä hengenviljelyksessä ei suhde ole yhtä välitön ja vuorovaikutus elävä.

Yksinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ei sivistyneistömme kokonaisuus ole europalaisesti tietoisa, europalaisesti syttynyt. Se ei välittömästi, omana hengenelämänään elä yleiseuropalaisia hengenliikuntoja. Se ei elä ja avarru, inhimillisesti syvenny taistelevassa europalaisessa hengenkäynnissä, ei koe omanaan sen reutovaa aallokkoa, ei paisu sen patoutuvaa, pyrkivää ja etsivää tarmoa, ei sinkoa sen syöksyvää hyökyvoimaa, ei suistu sen murtumisiin, ei elä, herkisty ja karaistu, vartu ja kasva sen haltioittavassa hurmassa, sen silmänräpäyksellisissä, vihlovissa syvyysnäyissä, sen hetkittäin heijastelevissa, seesteisissä kaukonäköaloissa.

Ihmiskunta elää yhteistä henkistä elämää. Mitä välittömämmin joku kansa tykkii yhtä lyöntiä ihmiskunnan yhteisen henkisen valtimon kanssa, sitä väkevämpänä hyökyy elämä sen suonissa. Mitä heikompana ja etäisempänä taas tämä tykintä tuntuu kansan henkisessä elämässä, sitä laimeampi ja surkastuvampi on kansa.