Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen sivistysvaara. Kansan, kuten yksilönkin voimat piilevät kyllä siinä itsessään, mutta nämä voimat viriävät eloon vasta, kun ne tulevat kosketukseen vierasten voimien kanssa. Vasta kun elimistö saa vierasta sulatettavaa, pääsevät elinvoimat siinä valloille. Vieraan aineksen omistamisessa loimuu elimistön elinmahti ilmoille, ja mitä väkevämmästi se nämä vieraat ainekset omistaa, sitä väkevämmäksi se paisuu ja kasvaa. Niin henkinen kuin ruumiillinen elimistö vain väkevöityy omassa laadussaan, mitä runsaammalla vieraalla aineksella se vain jaksaa itseään ravita.
Kansallinenkin sivistys on tällainen elävä elimistö, joka palaa eloisimmin ja toimivammin silloin, milloin sillä on omistettavana runsaimmat vieraat ainekset. Kansallinen sivistys vain paisuu itsenäisyydessä ja omavaraisuudessa, mitä vapaammin ja runsaammin siihen virtaa vierasta ainesta ja mitä enemmän se saa ponnistaa ja toteuttaa voimansa ja elinpontensa tämän vieraan aineksen omistamisessa. Jos kansa joko olosuhteitten pakosta tai vapaaehtoisesta vaalista sulkeutuu vierailta vaikutuksilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines, ja sen oma olemus surkastuu kuten ravinnosta kieltäytyvä elimistö. Jos se päälle päätteeksi kuvittelee tätä tietä suojelevansa ja säilyttävänsä henkistä omalaatuisuuttaan, menettelee se yhtä takaperoisesti kuin jos elävä elimistö kavahtaisi vierasta ravinto-ainetta pelosta, että tämä vieras aines kehittäisi sen elimistö-kudoksen toiseksi ja vieraaksi. Elimistö pysyy elimistönä, kansa kansana, mutta kumpikin tarvitsee ravintonsa elääkseen.
Suomalainenkin kansallinen sivistys, jos se epäedullisten olosuhteitten painosta tai harhailevasta, tietoisasta pyrinnöstä tyytyy hakemaan voima-aineksensa vain itsestään ja sulkeutuu oman henkensä kuoreen, on pian havaitseva, että se sivistyksellisen alkuperäisyyden sijasta on tätä tietä tavoittava hiljaisen hivutuskuoleman. Vain talvihorrokseensa valmistautuva karhukin tyytyy imemään ainoastaan omia käpäliään. Suomalaisen kansallisenkin sivistyksen voimalähde ei ole sulkeutumisessa europalaisilta hengenvaikutuksilta, vaan päinvastoin avautumisessa niille, antautumisessa niiden hedelmöitettäväksi.
Mikäli tahdomme sivistyksellisesti elää, on meidän kaikella hengen välittömyydellä ja ponnella pysyttäydyttävä elävässä elämänyhteydessä europalaisen hengenelämän kanssa. Mikäli tiehykkeet kansallisen suomalaisen sivistyksen ja europalaisten hengenvirtausten väliltä heikkenevät ja ehtyvät, sikäli heikkenevät ja tyrehtyvät välittömästi myöskin kansallisen sivistyksemme ilmiöt. Jos kasvukykyiset, kehitysvoimaiset henkemme jäävät yleiseuropalaisia, ajanhengessä kamppailevia herätteitä vaille, jäävät heidän hengenlahjansa puolinaisesti ravituiksi, heidän hengenmahtinsa jää aineksen puutteessa uinumaan puolinaiseen itsetiedottomuuteen, he eivät pääse virkoamaan ja kasvamaan siksi, mihin heillä olisi kasvuedellytykset. Jos sivistyneistöltämme puuttuvat kosketukset ja välittömästi vaikuttava henkinen yhteiselämä yleiseuropalaisen hengenkäynnin kanssa, elää sekin elämänsä puolinaisessa henkisessä horroksessa: se ei pääse elämään ajanhengessä, ei pääse kiristämään ja jännittämään itsessään mahdollisesti piileviä voimia hedelmällisiksi teoiksi. Sekä yksilöt että sivistyneistö kokonaisuudessaan joutuvat elämään ajan ja hetken voimavirran ulkopuolella, eivät ikäänkuin pääse kohoamaan oman elämänsä, elämäntajunsa ja elämänvoimansa poltto- ja huippupisteeseen, siihen voiman ja teon tehoon, johon ihmiskunnan yhteinen hengen ponsi voisi heidät virittää.
[a] ]
Miltä puolelta siis tarkastaakin uutta nousevaa suomalaista sivistystä, huomaa vielä kaikkialla viljelyksen puolinaisuuden. Tietysti tässä perusteluyhteydessä, jossa etupäässä otetaan huomioon ja tehostetaan niitä kielteisiä tuloksia, joihin kansallinen sivistyksemme kahtioituminen on johtanut, yleiskuva tulee puolinaiseksi, jopa aivan vaaraksikin, jos sen käsittää laadun kuvaukseksi, eikä vain tilapäisen ohimenevän sivistystilanteen esitykseksi.
Tältä näkökulmalta jää tehostamatta kaikki se mieskohtaiseen työhön kätkeytyvä kuntoisuus, se yksityisolon varjoon jäävä kelpoisuus, se luonnollinen vilpittömyys ja koristelemattomuus, se itsestään pauhaamaton työnuurastus, jota Suomen suomalainen kansa kätkee itsessään yhtä runsaasti kuin mikä muu elinkelpoinen kansa hyvänsä. Huomioon ottamatta jää se elämänsisällön ja elämänvoimien runsas, kuluttamaton varasto--se hartauden rikkaus, se innostumisen välittömyys, se aherruksen sisu ja kunto, se itsetiedottomuuden hedelmällisyys ja alkuperäinen mehevyys, se luonnollisen elämänkäsityksen vankka juurevuus--joka takaa, että suomalaisella sivistystyömaalla ei tehdä pelkkää turhaa näkötyötä, vaan että, jos näköään erehdytäänkin ja hapuillaankin, pohjempana on työskentelemässä ja ahertamassa hartioita, jotka näkymättömässä, vaatimattomassa työssä vakaasti, jos hitaastikin puskevat suomalaisen viljelyksen työauraa suoraa vakoa eteenpäin. Mutta tämä työ ei ole näkyvää, siinä ei lainehdi ja heilimöi nykyisen viljavuoden rikas laiho, vaan se varustaa ja perustaa vasta tulevien, onnellisempien vuosien sadon. Ja nämä työntekijät eivät ole näkösällä, ne uurastavat yksinäisten eräpeltojensa harmaalla, matalalla kamaralla, eivät puhujalavojen kohokkeilla ja luottamuslautakuntien julkilavitsoilla.
Jokaisella elämänalalla--niin varsinaisen sivistyksen työmailla kuin karussa aineellisessa uurastuksessakin--työskentelee Suomessakin hartaita, vakavia työntekijöitä, jotka vilpittömässä, koruttomassa työssä toteuttavat itsensä. Mutta meidän kehittymättömässä, asialliseen arviointiin kypsymättömässä henkisessä ilmapiirissämme nämä uskolliset työntekijät saavat suorittaa työnsä vielä huomaamattomammin kuin muualla. Meidän nousukkaanomaisesti epävalmiissa ja järjestymättömässä henkisessä taloudessamme ei oteta varteen ja käytäntöön kaikkia käytettävissä oleviakaan todellisia voimia.
Suomalainen yhteiskunta ei vielä ole niin miehisen kypsä, eivätkä sen valinnan vaistot niin kehittyneet ja seestyneet, että se voisi keskuudestaan vaistota ja tavoittaa ne todelliset, työhönsä hartaudella keskittyvät, henkisen tasapainon miehet, ne persoonallisen työnteon miehet, joille työnteko on oman itsensä toteuttamista ja jotka luonteensa painolla ja eheydellä iskeytyvät valitsemaansa työhön ja suorittavat sen loppuun. Näitä todellisia, senkin keskuudessa piileviä voimia ei suomalainen yhteishenki vielä ole kypsynyt vaistoamaan ja kohottamaan esiin, vaan harhauttaa sen vielä helposti aivan halpahintainen näköharrastelu ja pinnallinen lahjakkaisuuden ilme. Sen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan haparoiva ja epävarma ihmisarvioinnin vaisto näkee ja arvostaa julkisissa toimihenkilöissäänkin ainoastaan niiden ulkopuolista kohisemista ja touhuamista. Sen luottamus hairahtuu vielä helposti aivan näennäisiin henkilöihin, sellaisiin, jotka vain näyttelevät tietoa, taitoa, harrastelemista, jotka tohisevat periaatteita ja touhuavat pilviin, mutta joilta työ useasti livahtaa suorittamatta kourista.