Hautajaisten jälkeisenä päivänä antoi Anita puhdistaa pienen silkkimatotalon. Sitte hän omin käsin sulki oven ja ikkunat, silmäili ulkoapäin vielä kerran pientä pesää, pudisti taas kaunista, ruskeakutrista päätään ja pani ison avaimen paikoilleen naulaan salissa. Mutta miehelleen hän ei puhunut sanaakaan koko asiasta eikä miehensäkkään hänelle. Hän kai toivoi ne houreetkin kuolleiksi, jotka silkkimatojen viljelijä oli vaarin päähän pannut — ja että hän kaikessa hiljaisuudessa kenties häpeisi liiallista hyväluontoisuuttaan. Mummo kun tietysti aikoja ennen oli aavistanut, että yksistään halu auttaa vanhaa ranskalaista oli ollut paras vaikutin pienen tuvan rakentamiseen. Silkkimatotalo seisoi autiona noin puolitoista vuotta; sitten siihen tuli uudet asukkaat.
Ne saapuivat iltapuolella eräänä kuumana kesäpäivänä. Ylijahtimestari istui lehmuksen alla puutarhassa ja Anita istui hiljaisena ja väsyneenä hänen vierellään. Silloin hiekkakäytävää lähestyi kummallinen olento. Se oli noin neljässäkymmenissä oleva mies, yllään munkkikaapun tapainen puku. Hänellä oli pitkä parta, kasvot olivat pitkämuotoiset ja älykkäät. Musta, lasinen risti riippui retusella kaapulla ja ylipäänsä hän muistutti naamiaishuveissa munkiksi puettua henkilöä. Ainoastaan pöly, likapilkut ja paikat olivat oikeita. Hän kumarsi nuorelle pariskunnalle ja kysyi olisikko rouvalla rikkonaisia astioita, joita tahtoisi kitillä kiinni panettaa. Oikeastaan hän oli lasinhioja ja osasi juomalaseihin hioa nimimerkkejä ja pieniä maisemakuvia.
Sattumalta mummolla olikin kittaamista, nimittäin Meisnerporsliininen sokuriastian kansi, jonka hän omin käsin oli sattunut särkemään. Hän huusi neitsyttä tuomaan sitä, mutta kummallinen munkki kääntyi silloin ja huusi: — Thusnelda! Viisivuotias tyttönen juoksi siihen ja mies käski tytön kiltisti mennä sisään ja pyytää neitsyen tuomaan sokuriastia armolliselle rouvalle. Tämän hän puhui kauniilla saksan kielellä, ja tyttönen tepasteli tiehensä.
— Kuinka juuri tuohon pukuun olette pukeutunut? kysyi vaari.
— Olen ennen aikaan ollut erakko, kuului hämmästyttävä vastaus, — ja siitä pitäen olen pukuni pitänyt.
Nuori pariskunta pyrskähti nauruun. — Löytyykö erakoita vielä?
— Olin silloin Oberbayerissa ja sain seurakunnalta luvan rakentaa pienen majan metsään järven ranralle. Siellä asuin kymmenen vuotta erakkona, mutta silloin — —
— No mikä silloin yrityksenne keskeytti?
— Tulin tuntemaan rakkaan vaimoni, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti.
Kun mummo sitten kertoi tuosta tapauksesta, sanoi hän olleensa naurusta tukehtumaisillaan tuon vastauksen kuullessaan. Mutta miehessä oli jotakin, joka pidätti häntä osottamasta miten naurettavalta hän hänestä tuntui.