Aivan ylijahtimestarin virkatalon vieressä oli pieni rakennus, josta nyt tahdon kertoa. Edessäni olevassa vesivärimaalauksessa, johon uhkea asuinrakennus on kuvattu, pientä majaa ei näy. Mutta paikkaa, jossa se sijaitsee, on taiteilija — Leo setä — joka taulun maalasi, osottanut linnulla, joka siivet levällään liitelee sitä ympäröivien puiden latvojen yli. Lintu on hyvin haikaran näköinen, mutta mummon mielestä se tärvää koko tuon kauniin kuvan, Leo setä kun linnun nokkaan on maalannut jotakin, joka näyttää kapalolapselta.
Setä oli tosin aina selittänyt, ettei hän ensinkään ole tarkoittanut antaa viattoman sammakon, jota lintu nokassaan kantaa, vähimmälläkään tavalla muistuttaa kapalolasta, mutta silloin mummo oli puinut hänelle sormea sanoen: — Hiljaa Leo, minä tunnen sinut liian hyvin! Sinä olet tahtonut pilkata meitä!
Kylän kirvesmiehen ja muutaman muurarin avulla oli vaari itse tuon majan rakentanut oman päänsä jälkeen. Sitä aiottiin käyttää suuremmoiseen yritykseen — hän aikoi näet silkkimatoja viljellä. Mulperipuita istutettiin pitkiin riveihin — ja pienessä talossa, joka oli kooltaan melkein kuin pieni ratavahdintupa — siinä oli näet ainoastaan kaksi huonetta — asuisi Hubert vanhus. Hän oli etelä Ranskasta kotoisin ja erittäin taitava silkkimatojen viljelijä, ja oli lyhyen ajan kuluessa ymmärtänyt tuoda esiin monta todistusta taitavuudestaan silkkimatojen viljelemisessä, vaikka mummo niitä aina kuunteli epäilevällä päänpudistuksella.
Eräänä marraskuun iltana, kun oli senlainen ilma, että oli mahdoton käskeä häntä ulos, oli Hubert herra kolkuttanut ylijahtimestarin virkatalon ovea. Ei nuori ylijahtimestari eikä hänen nuori, kaunis vastavihitty vaimonsa, Anitakaan voinut häneltä yösijaa kieltää. Kun mierolaisparka oli nälkänsä ja janonsa sammuttanut ja saanut ylleen kuivat vaatteet, vietiin hänet siis palvelijain huoneen viereiseen tyhjään huoneeseen. Ja kun myrsky raivoisana ulvoi, iloitsi nuori pariskunta, että kuolemalta olivat varman saaliin ryöstäneet.
Iloitsi Hubert herrakin. Hän osotti niin suurta kiitollisuutta ja mielihartautta, että hän seuraavana aamuna peräti unhotti mennä tiehensä. Sitävastoin oli hän sanan laajimmassa merkityksessä antanut vaarille sangen paljon päänvaivaa. Ylijahtimestari ajatteli näet silkkimatoja niin hartaasti, ettei nuoren vaimonsa epäilemisetkään voineet niitä hänen mielestään karkoittaa.
Oi, miten monasti mummo seuraavina vuosina saikaan päätään punaltaa miehensä hyvänluontoisuudelle, avuliaisuudelle ja herkkäuskoisuudelle! Hubert herra hankki hänelle tässä suhteessa ensimäisen kokemuksensa, sillä juuri hänen kehoituksistaan tuo pieni talo silkkimatoja varten rakennettiin. Sittemmin siellä majaili koko liuta kummallisia turvattia, ja tämä "kirjava" seura saattoi hyväntekijöilleen loppumattomia hankaluuksia ja sanomatonta harmia. Koittivatpa mummolle nekin ajat, jolloin hän epätoivossa selitti, jotta hänen vihdoin olisi pakko sytyttää tuleen tuo pieni pesä, että hän ja hänen miehensä pääsisivät rauhaan. Mutta oli aikoja, jolloin hän iloitsikin voidessaan köyhälle, nälän ja surun rasittamalle raukalle suojaa tarjota.
Pienessä majassa on todellisia romaanejakin tapahtunut.
Hubert herra oli vain merkillinen sen perustajana; häntä paitsi kun se ei koskaan olisi saanut rakennetuksi. Mutta tuo vanha ranskalainen valkoisten kulmakarvojen alta säkenöivine silmineen ei siinä kauankaan asunut. Silkkimatoviljelyksensä kun ei tahtonut menestyä pohjoisessa ilmanalassamme. Sikkikotelot tulivat pilkkuisia ja arvottomia; mulperipuut surkastuivat ja kuolivat. Ja vaari, joka ensi aluksi niin hartaalla mieltymyksellä katseli kaikkia hänen laitoksiaan eikä arvellut alinomaa avatessaan rahakukkaroansa tilatakseen silkkimatoja etäisistä paikkakunnista, kerskaili yhä vähemmän ja puhui yhä harvemmin siitä uhkeasta silkkipuvusta, jonka Anitansa saisi palkinnoksi vanhalle ranskalaiselle osottamastaan hyvyydestä. Sangen harvoin hän meni pienelle majalle, ja kun tuttavansa tulivat uutta yritystä nähdäkseen, veti hän heille milloin mitäkin verukkeita. Ei kukaan saanut nähdä mitään, kun ei ollut mitään näyttämistä.
Vihdoin kertoi Hubert herra noiden hyödyllisten eläinten sairastuneen. — Nuo typerät pikku elävät kun eivät voineet tässä ilmanalassa menestyä. Ne kuolivat kaikki — aivan kaikki! Ja niiden hoitaja istui nyreissään pienessä huoneessa; häntä ahdisti tavaton tuska, että pitikö nyt taas lähteä mierontielle, Mutta eräänä kauniina päivänä kävi hänen samoin kun turvattinsakkin — hänkään ei voinut pohjosta ilmanalaa kestää. Hän kuoli kahdeksan viikkoa sairastettuaan, jolloin Anita mummo häntä uskollisesti vaali.
Vaari hautasi hänet. Vanhalla kuljeksialla ei edes papintodistusta ollut. Hän oli itse vain sanonut olevansa kotoisin Ranskasta, että nimensä oli Hubert, ja että hän oli silkkimatojen viljelijä. Kovan kohtalon pakosta oli hänen täytynyt jättää päiväpaisteinen kotimaansa. Mutta sanainsa todisteeksi hänellä ei ollut minkäänlaista paperia, eikä kirjoitettua todistusta.