Hän vapisi.
— Sattumusko? virkkoi hän käheästi, — olisikko se sattumus? Jos niin uskotte, niin ette tunne Minnan elämänvaiheita. Sattumus — ei koskaan!
Katsoin äänetönnä Osswaldin kotia kohti — sen muureja kultasivat juuri auringon ensi säteet ja samassa silmänräpäyksessä nostettiin lippu tornin huippuun. Sen tuli iloisesti liehua tilanomistajan onnen päivänä. Itse hän seisoi avoimessa ikkunassa, vakavasti hymyillen katseli hän pyökkipuumetsään päin, jonka takana hänen morsiamensa heräisi. — Hän ei kuullut rattaiden ratinaa eikä nähnyt meitä — hänellä ei ollut aavistustakaan kohtalostaan. Huomautin siitä matkatoveriani. — Mutta he eivät rakastaneetkaan toisiaan, sanoi hän. — Henkien yhdistystä — sielujen yhteyttä puuttui — kuinka hän voisi mitään aavistaa?
Eikä hän todella ollutkaan mitään aavistanut — hän kun oli vain tavallinen vaatimaton, luottavainen, jokapäiväinen ihminen.
Kalman kalpeana seisoi hän kuolleen vieressä, salaa pyyhkien kyyneleitä silmistään — hän suri hiljaisuudessa. Mutta hän ei ole koskaan voinut unhoittaa kaunista morsiantaan, joka kuoli heidän hääpäivänsä ensi tunnilla. — Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin ja vielä tänäkin päivänä hoitaa hän liikuttavan huolellisesti hänen hautaansa. Me voitamme vain kadottaaksemme — kaikki kukoistaa vain lakastuakseen ja kuollakseen — on hänen hautakiveensä piirretty. — —
— Vaari, kysyin hänen vaiettuaan, — luuletko sinäkin sitä sattumukseksi?
— En, vastasi hän ja siniset silmänsä loistivat valkoisten kulmakarvojen alta. — Minä uskon yksin ja ainoastaan Jumalan viisasta sallimusta.
Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni, mutta minä huomasin, ettei hän enää halunnut puhetta jatkaa. Hän otti muistikirjansa ja pani sen takaisin kirjoituspöytänsä laatikkoon, sanoen: — Sinä saat kuoltuani tämän kirjan, lapsi, mutta sinun täytyy pitää sitä kunniassa.
Sen teenkin, enkä kertaakaan voi ottaa käteeni tuota kulunutta pientä kirjaa kaunista Minna Brinkmannia ajattelematta.
Majala.