Kiiruhdin pukeutumaan surullista matkaa varten. Kun tulin vaunuille, istui nuori rouva jo niissä. Hän oli lämminsydäminen ja tunteellinen ja itki hillittömästi ja herkeämättä. Istuin äänetönnä hänen rinnallaan, kun hän kysymykseeni milloin ja miten Minna neiti kuoli, vastasi vain äänettömällä pään pudistuksella ja kiihtyneellä itkulla.
Kun vihdoin näimme ritaritilan katon häämöittävän paljaiden puidenlatvojen takaa, virkkoi hän:
— Voi Herra Jumala! Jos hän kysyy minkälainen hänen kuolemahetkensä oli!
— Miten hän kuoli? Kuinka voi kuolema niin äkkiä tulla? kysyin.
Hän käänsi minuun itkeneet kasvonsa. — Niin, jospa sen tietäisin. Eilen illalla oli hän hyvin levoton, eikä tahtonut ruveta levolle. Hän juoksi edes takaisin huoneessa käsiään väännellen. — Anna, sanoi hän vähän väliä, — se on liian vaikeaa! En tiennyt mitä hän oikeastaan tarkoitti — minä nauroin hänelle, juttelin omasta onnestani, häistäni ja senlaisista. Vihdoin taipui hän menemään levolle. Minäkin rupesin maata ja nukuin heti, kovasti väsynyt kun olin.
Juuri kellon yhtä lyödessä herätti minut kova parahdus. — Max — Jumalan tähden! oli Minna huutanut. — Luulin hänen uneksivan ja huusin häntä, jotta hän heräisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan ja silloin sytytin kynttelin ja — syvä henkäys vain ja hymy ja sitten kasvonsa menivät niin oudon jäykiksi ja kätensä, jota pitelin, tuntui niin raskaalta — — oi, tuo onneton tuttavuus prinssin kanssa! Ja hän alkoi uudestaan itkeä.
Nyt kuului takanamme kavioiden kalketta ja vaunujen rattaiden ratinaa ja Friedrichsbergistä tuleva posti saavutti meidät. Se lähtee jo neljän aikana pienestä hallituskaupungista. Postiljooni tervehti ohiajaessa vanhaa kuskiamme ja huusi hänelle jotakin.
— Mitä sanoitte? huusin kauhistuneena nousten seisaalleni vaunuissa, Postiljooni kääntyi, asetti käden torveksi suunsa eteen ja huusi: — prinssi Max ampui itsensä viime yönä!
Matkatoverini ja minä tuijotimme jäykistynein silmin toistemme kalpeisiin kasvoihin.
— Se oli sattumus — kauhea sattumus, änkytin minä.