Äkkiä etehisestä kuuluva naisen ääni taas havautti minut. Tuossa huudossa oli jotakin, joka heti ajoi minut ylös vuoteeltani, pakotti minut pukeutumaan ja rientämään alas.
Samassa tuli vanha rouva kauhistunein kasvoin ulos makuuhuoneestaan. Hiljaa kuin aave katosi hän Minnan huoneeseen. Parin minuutin kuluttua kiiruhti vanha ylijahtimestarikin yhtä kiireesti ja äänettömästi ohitseni. Sisäpiika tuli portaista alas ja pysähtyi eteeni kalisevin hampain.
— Jumalan tähden, mitä se on — rakas, nuori herra — mitä se on? änkytti hän.
Enhän sitä tiennyt. Tiesin vain että jotakin kauheaa oli tapahtunut.
Nyt tuli ylijahtimestari jälleen ulos ja meni horjuvin askelin vierashuoneeseen. Seurasin häntä — vanhus vaipui kylmän takan luona olevaan nahkaiseen nojatuoliin ja istui siinä liikkumatonna.
— Herra ylijahtimestari — pyysin vihdoin, — sanokaa minulle mitä on —
Vaikeroiden kohotti hän kasvojaan. Talvi-aamun värittömässä koitteessa näytti hän ruumiin kaltaiselta.
— Kuollut — hän on kuollut! Hän melkein kiljasi viimeiset sanat. Hän pani kädet silmilleen ja voimakasta ruumistaan värisytti, niinkuin myrsky puistaa vanhaa, karaistua tammipuuta.
Hän oli ollut ukon lemmikki, hänen päiväpaisteensa, hänen hirvensä — enkä nyt muistakkaan kaikkia niitä lempinimiä, joilla hän häntä nimitti.
Vanhat jahtivaunut ajettiin portaiden eteen; pitihän hakea lääkäriä ja viedä tietoja sulhaselle. Mutta kuka menisi viestiä viemään? Ylijahtimestari oli kuin halvattu, eikä kuskiakaan voinut lähettää. Vihdoin päätettiin että Minnan ystävätär lähtisi surusanomaa viemään ja että minä seuraisin häntä.