Nyt ajettiin vaunut portaiden eteen; sulhanen, hänen äitinsä ja vieraansa lähtivät näet takaisin Niebelwitziin. Hyvästeleminen oli iloista ja äänekästä.
Morsiuspari viipyi hetkisen tyhjässä vierashuoneessa. Avoimesta ovesta näin, että Osswald tahtoi sulkea morsiamensa syliinsä, mutta Minna torjui häntä pikaisesti käsillään ja puuttui sitten kummastuneen sulhonsa käsivarteen, anteeksi pyytäen. Näin he astuivat etehiseen.
— Anna anteeksi, Robert, — anna anteeksi! kuulin hänen sanovan.
Hän otti hellästi morsiamensa kauniin pään suurten käsiensä väliin ja suuteli hänen otsaansa.
— Hyvästi, Minna, hyvästi viimeisen kerran!
— Viimeisen kerran, kertoi hän koneellisesti.
Hän saattoi sulhastaan portaille myrskyiseen, pimeään iltaan. Tätinsä huusi häntä takaisin ystävällisesti nuhtelevilla sanoilla ja käski hänen mennä huoneeseensa. Nuori rouva juoksi nauraen häntä noutamaan ja ovi suljettiin kohta heidän jälkeensä.
Me muutkin menimme levolle, sillä yösydän oli jo käsissä. Minä heittelin sinne tänne vuoteellani kun en voinut nukkua; yö oli todellakin kamala. Seinäpapereissa, hirsissä ja vanhoissa huonekaluissa rapisi, ruski ja narisi kuin olisivat tuhannet näkymättömät henget mellastaneet tuossa vanhassa rakennuksessa. Näin alinomaa silmäini edessä kauniin morsiamen kalpeat kasvot sanomatonta tuskaa ilmaisevine silmineen. Eikä portaissa näkemänsä varjokuvakaan tahtonut mielestäni haihtua. Ja ulkona heilutteli myrsky puiden alastomia oksia, jotta ne ruskivat, ja pyöritti tuulikelaa kitisevän riuvun nenässä — ja Minnan kummalliset kysymykset tulivat alinomaa mieleeni ja niihin sekaantuivat muistikirjaani kirjoittamansa kuolemaa ikävöivät sanansa.
Hän on joutunut sille kohdalle, jossa järki pian pimenee ja mielettömyys alkaa, sanoin itsekseni ja kauhistuin omaa ajatustani.
Vihdoin nukuin.