— Neiti Minna — Jumalan tähden! minä huusin.
— Ettekö nähnyt häntä? kysyi hän vavisten kauhistuksesta, — oi Jumalani — tuolla — tuolla hän ikään seisoi!
Minä en ollut mitään nähnyt.
— Se kai vaan oli joko teidän tahi minun varjo, neiti Minna, sanoin ääneen. Hän oikaisihe ja meni sanaa sanomatta takaisin vierasten luo.
Mikä häntä vaivasi?
Äkkiä muuan ajatus salaman tavalla iski mieleeni. Kaikki vieraat olivat vierashuoneessa; katsoin sinne, mutta ei ketään puuttunut. Olisikohan joku vieras hiipinyt sinne; mutta sekin oli mahdotonta, sillä kun koetin aukasta etehisen ovea, niin se oli suljettu. Toinen uloskäytävä oli kyökin kautta, ja sieltä ei kukaan sinä iltana voinut huomaamatta läpi päästä, sillä palvelijat viettivät siellä neitinsä viimeistä iltaa neitona, ja siellä tanssittiin harmoonikan säveleiden mukaan, jotta hiekka karahteli punaisella tiilikivilattialla.
Astuin portaita ylös ja kuuntelin sen huoneen ovella, jossa prinssi siellä käydessään asui, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Uskalsinpa hiljaa oven väännintäkin painaa, mutta ovi oli lukossa. Hän oli siis luonnollisesti erehtynyt.
Rauhoitettuna menin ruokailuhuoneeseen ja lähestyin Minna neitiä kiittääkseni häntä kirjoittamistaan muistosanoista, jotka nyt luin.
— Ne ovat vain aivan liiaksi surulliset, huomautin minä, mutta Minna ei vastannut.
— Ettekö kuule — joku astuu tuolla ylhäällä, kuiskasi hän minulle — kalpeana kuin aave.