Kaikki nämä olivat kuuden aikana illalla kokoontuneina ylijahtimestarin hyvin lämmitettyihin ja kirkkaasti valaistuihin huoneisiin. Koko talo lemusi männynhavuille, tortuille ja paistille, kaikki juoksentelivat edes takaisin ja anoppi kolkutti tulevan miniänsä ovea ja huusi hänelle, että taloon oli tullut mustalaistyttö, joka tahtoi morsianta povata. Minnan tulisi joutua alas. — Mustasilmäinen morsiusneito oli pukeutunut somaan mustalaistytön pukuun ja kun Minna tuli sisään tarttui hän hänen käteensä ja ennusti hänelle taivaallisinta onnea. Valkoverinen neito taas oli pukeutunut talonpoikaistytöksi Niebelwitzistä. Hän otti koristaan esille kaikenlaisia talouskapineita somia runopätkiä lausuen.
Kaikki pitivät hauskaa, etenkin Minnan tuleva anoppi, joka ylijahtimestarissa oli löytänyt hengenheimolaisen. Nämä molemmat koettivat toisten huviksi kertoa toinen toistaan somempia kaskuja.
Nuoret herrat mielistelivät nuoria neitosia — ja niin Minnan myrttipensaasta armottomasti karsittiin kaikki oksat — nuori mustalaistyttö sitoi morsiamen seppeleen.
Minna käyttäytyi hyvin oudosti. Tuntui kuin olisi hänen ollut mahdoton istua rauhassa seppelöidyllä tuolillaan. Pari kertaa lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi. Hän silmäili kattoa — nousi ylös ja istuutui taas — ja tuijotti jäykästi eteensä kuuntelematta sulhasen hellän levottomia sanoja.
Illallisen jälkeen näin hänen seisovan muutamassa ikkunakomerossa. Olin käynyt muistikirjani ja pyytänyt nuorten neitien kirjoittamaan siihen joitakuita muistosanoja. Mielellään he nimensä kirjaani ikuistuttivatkin. Menin sitten Minna neitin luo samalla pyynnöllä perustaen sen hänen piakkoin tapahtuvaan lähtöönsä kodista. Hän käänsi päätään ja minä näin miten hänen silmänsä kuumeentapaisesti kiilsivät kalpeissa kasvoissaan.
— Ettekö kuule mitään, herra von Stetten? kysyi hän.
Laskin korvani ikkunan rakoon ja pudistin päätäni.
— Ettekö kuule? Sepäs ihmettä! — Joku tulee metsän läpi — hänen täytyy pian olla täällä.
Sulhasensa tuli nyt luoksemme ja Minna pyysi häntä ensin kirjaani kirjoittamaan. Hän jakoi viivalla lehden kahtia ja kirjoitti; morsian istuutui sitten pöydän ääreen ja vapiseva kätensä tarttui kynään. Seisoin vieressä katsellen vapisevia sormia. Mutta vanha rouva kutsui minua äkkiä; hän uskoi minulle viinikellarin avaimen ja pyysi minun hakemaan vielä pari reininviini pulloa. Olimme juoneet hyvän puoleisesti.
Kun taas sukelsin ylös kellarista — etehisen lattiassa olevasta luukusta pääsi näet sinne alas — näin vanhan kolmihaaraisen lampun valossa Minnan vaalean sinisessä silkkipuvussaan tulevan ulos vierashuoneesta. Hän näytti olevan menossa omaan huoneeseensa. Mutta hän pysähtyi äkkiä ja katseensa kiintyi pimeän peittämiin, leveisiin portaisiin. Hän horjui, painoi kädellä sydäntään ja olisi epäilemättä kaatunut ellen olisi rientänyt häntä tukemaan.