Mutta hän selitti vakavasti hartaimman toivonsa olevan kuoltuaan usein voida palata tänne maan päälle. Hän uskoi, että jos rakastettu jäljelle jäänyt koko sydämestään ikävöi rakastettua kuollutta, niin tämä ikävä voisi vetää kuolleen hengen maan päälle ja päin vastoin.
Kun kerran tiellä tapasimme ikälopun, pienen vaimon, sanoi Minna: — on lohdullista tietää, että nuorena saa lähteä maailmasta. Lienee kauheaa elää vanhaksi!
— Kuinka voitte tietää nuorena kuolevanne? kysyin hymyillen.
— Enhän minä sitä tiedä, vastasi hän, — mutta minulla on varma aavistus, että saan aikaisin kuolla. Kaikkein töiden ja ajatusten ohessa on minulla se lohdullinen tunne, ettei kuolema ole etäällä.
— Kohtaloansa tulee rauhallisena vartoa, arvelin, sille emme mitään taida — peloittava viikatemies tulee kutsumattamme.
— Niin, myönsi hän, — ja suuri synti on ajattomasti kutsua häntä — hyvin suuri synti — muutoin — katkaisi hän äkkiä puheensa. — Useat sanovat sitä pelkuruudeksi, jatkoi hän, mutta se ei ole totta. Joskus vaaditaan enemmän rohkeutta elämään kuin kuolemaan. Olkaa siitä vakuutettu, herra von Stetten!
Lokakuun myrskyt tulivat, puiden lehdet muuttivat värinsä ja karisivat maahan ja minut oli senlainen metsästyksen halu vallannut, ettei minusta ollut suurtakaan hyötyä mietiskelevälle ystävättärelleni. Mäyrän pesät ja jäniksen ajot tekivät minut kelvottomaksi ritarilliseen palvelukseen.
Talon naisilla olikin sitä paitsi kiireet ajat häitä valmistaa. Taloudelliset askareet menivät tavallista menoaan — eräänä kauniina, päiväpaisteisena pesupäivänä liehuivat myynit vaatenuorilla ja ompelijatar oli tullut kahisevasta silkistä leikkaamaan morsiuspukua Minnalle, ja häntä kestittiin tortuilla ja suklaalla. Aloin ajatella, miten kaunis Minna vuoden tahi kahden kuluttua olisi muuttunut somaksi pikku emännäksi, joka itsekkin nauraisi entisiä romantillisia aikojaan.
Niin tuli häitten edellinen ilta.
Morsiamen toivon mukaan vietettäisiin häät suurimmassa hiljaisuudessa, mutta juhlallisia valmistuksia ei kumminkaan voinut välttää. Pitihän olla pari morsiusneitostakin, ja sulhasen molemmat kauniit serkut saapuivat jo pari päivää ennen häitä. Heidän päätyhuoneensa oli vastapäätä minun huonettani ja sieltä kuului nyt usein raikasta, heleää naurua. Minnan ainoa nuoruuden ystävä, eräs kaunis, valkoverinen nuori rouva, jolla oli kirkkaat silmät ja omenakukan värinen hipiä, oli matkustanut miehensä ja lastensa luota morsianta pukemaan ja morsiamen tahdon mukaan oli hän asetettu asumaan hänen omaan pieneen huoneeseensa. Vanha rouva ei aluksi tahtonut tähän ehdotukseen suostua, vaan tahtoi välttämättömästi antaa vieraalle paremman huoneen, mutta tässä suhteessa oli Minna taipumaton. Niebelwitzistä saapui vielä sulhasen äiti, raitis, vilkas vanhanpuoleinen rouva, luonteeltaan sävyisän veitikkamainen. Hänen suurin huvituksensa oli kertoa ja kuunnella hauskoja juttuja, kaikista enin hän inhosi haikailemista ja kyyneleitä. Sulhanenkin toi mukanaan pari ystävää.