Tuo kummallinen ihminen kumarsi.
— Nimeni on Alois Schlüter, sanoi hän. — Kiitos, hyvä herra. Heti kun vaimoni on kitannut kannen, lähdemme. Suokaa anteeksi kysymykseni, hyvä herra — onko pitkältäkin lähimpään kaupunkiin?
— Puoli kolmatta peninkulmaa, sanoi vaari.
— Se on viiden tunnin matka, mutisi mies katsoen huolestuneena vaimoonsa. Vaimo huoahti.
— Mistä nyt tulette? kysyi vaari.
Mies mainitsi pienen kaupungin vuoristossa päin.
— Niin kaukaa! ajatteli Anita peljästyneenä ja silmäili taivasta, joka oli ukkosen pilvien peitossa. Sitten katseensa kääntyi vaariin ja molemmat katsoivat silkkimatohuoneeseen päin, mutta ei kumpikaan tahtonut ensimäistä sanaa sanoa. Mummo ei tahtonut sitä tehdä, hän kun vielä oli vähän nyrpeissään vaarin silkkimatojen viljelyksestä — eikä vaari tahtonut sitä tehdä, kun hän yhä vieläkin hiukan häpesi silkkimatojaan. Ja niin molemmat todella menivät matkaansa sanan sanomatta.
He saapuivat puutarhan portille, siihen Anita pysähtyi.
— Luulen niitä kummallisiksi mutta rehellisiksi ihmisiksi, alkoi hän. — Lasten vaatteet olivat huolellisesti paikatut, vaimon tukka siististi kammattu ja — —
— Ja mies on taitava työssään, jatkoi vaari.