— Vaimo minua enin säälittää, virkkoi Anita. — Kun hänen tässä paahteessa täytyy astua noin pitkä matka!
— Vaimo parka! mutisi vaari. — Ja vielä senlaisessa tilassa — —
Taas he katsoivat toisiinsa. He olivat nyt saapuneet Hubert herran pienelle majalle ja katselivat suljettua ovea.
—- Niin, tuo talo se vain on autiona — olipa todella aivan tarpeetonta, että sen rakensinkaan — siitä kun ei ole minkäänlaista hyötyä.
— No avaa se sitten! sanoi mummo.
— Tarkoitatko sitä todella?
— Tarkoitan kyllä — kenties se meille onnea tuottaa, kuiskasi Anita vakavalla katseella ja hohtavin poskin.
— Olet oikeassa! huudahti vaari rientäen juoksujalassa tarjoomaan yösijaa entiselle erakolle perheineen. On itsestään ymmärrettävää, että tähän tarjoukseen myöskin kuului illallisruoka.
Anita keitätti ison padallisen velliä ja lähetti pieneen majaan olkia ja puhtaita, karkeita lakanoita. Hevoskonikin pääsi odottamattomaan kaurakestiin tallissa. Sinä iltana kastoi nuori Anita rouva nauraen pienen majan "erakkolaksi". Puolisot näkivät vierasten lasten leikkivän oven edessä illan viileässä ilmassa. Isä istui majan edessä olevalla penkillä, kasvoissa tavallinen kummallinen, mietiskelevä ilme.
— Herra Jumala, sanoi silloin vaari, — kuinka monta harhaileekaan koditonna ihanassa maailmassasi!