Seuraavana yönä syntyi vaarin vanhin poika. Ja aamutähden vilkuttaessa puutarhan yli, parkui uusi maailman asukas erakkolassakin — ja sekin oli poika. Auringon koittaessa nukkui mummo virvoittavaa unta. Pienessä majassakin ummistuivat muutamat silmät, mutta ijäksi päiviksi. Kärsivä vaimoparka oli lapsijoukkoonsa heittänyt viimeisen tuskallisen silmäyksen ja seurasi sitten kuolon sanansaattajaa.
Mummo sai tietää vain, että pikku erakko oli tullut maailmaan, ja itse vuoteen omana maatessaan toimitti hän toiselle äidille kaikenlaisia mukavuuksia. Sydämellisellä ilolla aanoi hän miehelleen: — Nyt en enää ole sinulle nyreissäni silkkimatomajasta. Viime yönä siitä todella oli hyötyä — ajatteles jos ei tuo ihmisparka olisi täällä yösijaa saanut!
Kun mummo neljän viikon kuluttua sai tietää totuuden kokonaisuudessaan, oli erakko lapsiliutansa kanssa saanut pysyväisen jalansijan pienessä majassa. Tuo kummallinen kuljeksija oli siihen laittanut täydellisen lasihiomon ja matkusteli aina pari kertaa viikossa taideteoksiaan myömässä. Se kävi nyt paljon paremmin päinsä kuin ennen, jolloin lapsilauma oli hänen kintereillään. Heillä oli nyt koti, ja vanhimman, keskikasvuisen tyttären tuli laittaa ruoka ja hoitaa pienimmät lapset. Vaari raapusteli korvallisiaan ja mummo punoi päätään nähdessään erakkolan lasten pienten villien tavalla juosta pölistävän kivien ja kantojen yli.
— Se on sinun syysi, Anita, sanoi vaari.
— Eipä olekkaan ukkoseni — sinun täytyy selittää hänelle, ettemme suinkaan tarkoittaneet, että hän ainiaaksi tänne jäisi.
— Oi, ne onnettomat silkkimadot, Anita!
Nuoren pariskunnan näin jutellessa, tuli "erakko" kutsukortilla pyytämään heitä poikansa kummeiksi. Eikä siitä voinut kieltäytyä, poika kun oli syntynyt samana yönä kun heidän oma armaansakkin. Jonkun ajan kuluttua tuli "erakko" kysymään saisiko hän ristipojan hyväksi pitää kiliä. Muutamien viikkojen päästä näki hän tarpeelliseksi hankkia porsaan, ja puolen vuoden kuluttua palasi hän kahdeksan päivää kestäneeltä asioimismatkalta uuden vaimon kanssa.
Mummo joutui aivan haltioihinsa — tuskinhan ensimäisen vaimon ruumis vielä on jäähtynytkään, sanoi hän. Mutta nähdessään vallattoman lapsilauman, ajatteli hän, että mies kai enemmän rakkaudesta lapsiin kuin omasta halustaan oli pitänyt niin kiirettä mennä uusiin naimisiin. Mummo huokasi ja istuutui nurkkaikkunaan katselemaan miten tuo voimakas "uusi" pelmuutteli lapsia kuin haukka kananpoikia. Hän tukisteli ja työkki ja ajoi ulos pahoja tapoja, jotta höyhenet tuprusivat. Naapuruus tuli päivä päivältään harmillisemmaksi ja kerrankin mummo sanoi:
— Huomenna menen sanomaan hänelle, että hän saa mennä muualta asuntoa etsimään. Mutta hänelle tuli heti toiset tuumat nähdessään kivuloisen pikku pojan ja vertaillessaan häntä omaan vihantaan pienokaiseensa. Olihan tuolla pikku raukalla täällä raitista ilmaa ainakin. —
Näin kului pari vuotta ja molemmat perheet lisäytyivät parilla lapsella. Ja naapuruuteenkin oli jo totuttu — sitä sen enempi kun lasinhiojan toinen vaimo todella ymmärsi pitää lapsiliutaa kurissa. Anita mummolle pysyi tosin arvoituksena kuinka hän menetteli tullakseen toimeen pienissä huoneissa. Mutta koko perhe tuntui onnelliselta eikä näyttänyt minnekkään ikävöivän.