Eräänä aamuna — eräänä ihmeen kauniina toukokuun aamuna — oli erakkolassa oudon hiljaista. Ja kun päivän puoleen pyrkiessä ei ainoatakaan lapsista näkynyt, meni Anita sinne. Hän koputti etehisen ovea — vastausta ei kuulunut. Hän työnsi oven auki ja meni sisään. Huoneet olivat typö tyhjät. Erakkolaan kuuluvalla pöydällä seisoi iso, hiottu pikari, johon hyvin puhdistetuista ikkunoista virtaava auringonvalo monivärisenä heijastui. Muuta jälkeä ei näkynyt koko isosta perheestä, joka vielä eilen oli siinä asunut. Paljaat seinät vain — ei minkäänlaista talouskapinetta — ei mitään muuta kuin ne harvat huonekalut, jotka erakon muuttaessa olivat siellä olleet. Mutta kaikki oli peilikirkasta ja puhtaaksi pestylle lattialle oli riputettu hienoja kuusenhavuja ja koivun lehtiä. Ison pikarin kupeeseen oli soman lehtiköynnöksen alle piirretty:
Jalolle hyväntekijälleni Herra Ylijahtimestari von Stettenille ja hänen ylevämieliselle puolisolleen, ikuisella kiitollisuudella Alois Schlüteriltä.
Pikarin etupuolelle oli Stettenin vaakuna erinomaisen hyvin piirretty — sillä kertaa oli "erakko" todella saanut aikaan mestariteoksen.
Mutta mihin taiteilija oli joutunut? Ja koko perheensä?
Mummo sulki taas päätään punoen pienen majan ja asetti pikarin lasikaappiin vierashuoneessa. Sillä kertaa oli mahdoton saada mitään tietoja hävinneistä, mutta monen vuoden kuluttua ilmestyi ylijahtimestarin virkatalolle kaunis nuorukainen, joka pyysi Anita rouvaa puhutellakseen. Iloisena, virkeänä hän katseli ympärilleen, ja täyteliäisestä matkalaukusta, jonka suusta uuden uutukaiset saappaat ojentelivat pohjiaan, huomasi hänen olevan varakkaiden vanhempain lapsia.
Hän ei tahtonut mitään pahaa tehdä, tahtoihan vain antaa kirjeen. Ja ajatteles — se oli ristipoika Hermann Schlüter, josta oli tullut lukkoseppä ja joka nyt kierteli työnansiolla ja toi terveisiä omaisiltaan. Nyt saatiin tietää minkätähden isä Schlüter niin äkkiarvaamatta oli jättänyt erakkolan. Vapaa asunto ja nauttimansa muut edut — ja tietysti etupäässä ahkeruus ja säästäväisyys — olivat vähitellen tuottaneet hänelle varallisuutta. Silloin elpyi hänessä harras ikävä kotipuoleensa ja hän tunsi myöskin, ettei hänen paremmissa olosuhteissaan enää pitäisi armolahjoja vastaanottaa. Päätettiin siis lähteä matkalle. Mutta jäähyväisiä erakon oli mahdoton tulla jättämään — hänestä oli parempi lähteä salaa. Poika kertoi edelleen, että isä hartaasti toivoi kerran vielä pääsevänsä vanhaa "erakkolaa" näkemään, josta hänellä oli ensimäiset ystävälliset muistonsa maailmasta, joka siihen saakka oli hänestä tuntunut armottomalta. Nyt isällä oli tuottava toimi Münchenissä. Kun kysyttiin käyttikö hän yhä munkinkaapua, hämmästyi poika, hänellä näet ei ollut minkäänlaista muistoa tuosta kummallisesta puvusta.
Mutta sillä ajalla oli monenlaisia vieraita majaillut tupasessa. Erään kerran oli siinä ollut kammottava vieras — salametsästäjäin ampuma metsänvahti. Toisen kerran lymysi siellä kutsumattomia vieraita. Muutamana pakkas jouluna olivat ne astuneet ikkunasta sisään — kaksi läheisestä kaupungista paennutta roistoa. Kun kuski myöhään yöllä oli tallissa sairasta hevosta vaalimassa, huomasi hän majan savutorvesta nousevan savua ja näki tulen vilkkuvan rapistuneiden ikkunaluukujen raoista. Ja katso — siellä istuivat nuo molemmat maantierosvot viinapullojen ääressä korttia pelaamassa. Mutta seuraavana aamuna, kun roistot tekivät päivän yöksi ja makasivat sikeimmässä unessaan, tulivat santarmit ja korjasivat heidät.
Ja kerran yhtenä yönä hiipi mummo salaa, silmät itkusta punaisina pienelle majalle, ja laahasi sinne makuuvaatteita ja talouskaluja. Veljensä oli näet toisen ylioppilaan kanssa pakomatkalla Jenasta, ja tuo toinen oli kaksintaistelussa surmannut toverin ja oli itsekin vaarallisesti haavoittunut. He olivat kaiken päivää lymynneet männikössä, ja vasta kymmenen jälkeen illalla uskalsi setä tulla taloon, koputtaa ovea ja pyytää apua ja turvapaikkaa. Toverinsa makasi siellä monet viikot, kunnes hän toipui eräänä pimeänä yönä lähtemään Hampuriin yhtä salaa kun oli tullutkin, sitten hän Amerikassa etsi ja löysikin turvaa onnettoman tekonsa rangaistukselta. Yhdelle pienistä ikkunalaudoista oli hän piirtänyt erään Göthen runon syyllisyydestä, tuskasta ja kostosta.
Kuinka tuo onneton lienee kärsinyt pienessä majassa!
Juuri sen alle on toinen käsi piirtänyt: