Turhaa puhetta!
Ihminen tarvitsee hyvin vähän iloisena ollakseen — ja se joka on iloinen, on rikas kuin kuningas!
Wilhelm Schulze, korpraali Braunschweigin jääkärikunnassa majaili tässä kauniissa kortteerissa kenttäharjoituksissa vuonna 18—.
Niinpä niin! Toisesta oli pieni maja tuntunut vankilalta — toisesta taas paradiisilta.
Mutta kummallisin tapaus, joka pienessä silkkimatohuoneessa tapahtui oli eräs, josta tahdon antaa mummon itsensä kertoa — s.o. jotta koetan niin hyvin kuin taidan kertoa sen hänen omilla sanoillaan.
— Neljä vuotta oli talo ollut autiona erakon ja hänen perheensä lähdettyä. Ukkoni oli tullut hiukan varovammaksi kutsuissaan. Mutta silloin tuli uusi vieras, ja tälle oli pieni maja hänen mielestään kuin vartta vasten rakennettu.
Sillä kertaa se ei ollut ranskalainen, ei isoperheinen erakko — eikä miehenpuoli, vaan muuan kauniin sukupuolen jäsen. Mutta hyvä Jumala, se nimitys tuntui tässä kohden julmimmalta ivalta. Vaimo parka näytti niin surkealta ja rappeutuneelta kuin mahdollista. Mutta jaloissa kasvonpiirteissä ei näkynyt jälkeäkään siitä julkeudesta, jota hänen vertaisillaan tavallisesti tapaa, ja joita tavallisesti yhteisellä nimellä sanotaan "harpputytöiksi". Hän oli kuljeksiva naissoittaja, mutta hän soitti viulua harpun asemesta, eikä hän laulanut kimeitä lauluja. Päinvastoin hän näytti mykältä, ja soittaessaan katseli hän ympärilleen suurilla, surullisilla silmillään.
Rinnallaan seisoi aivan nuori tyttö — ja se oli tietysti hän, joka pani ukkoni pään pyörälle. Hän lauloi toista ääntä niihin lauluihin, joita äiti soittokoneestaan vingutti.
Jos olisin ollut maalari niin olisin tyttötypykästä maalannut Mignonin. Hänen kasvonsa olivat senlaiset, että tuskin Murillokaan olisi osannut sen kauniimpia, viattomampia ja samalla kiihoittavampia maalata, sen lisäksi oli kasvoin väri kalpea, vaan kummallisen lämmin. Mutta kauniitten silmien alla oli ruskeita varjoja ja pienen ruusunnupun kaltaisen suun ympärillä oli hyvin surullinen ilme.
Mieheni seisoi etehisen ovessa kun he soittivat pihamaassa ja nähdessään tytön värähtävän kysyi hän tietysti jos häntä vilutti. Äiti sanoi surullisella äänellä lapsella olevan kuumeen. Hän jatkoi kumminkin soittamistaan ja tyttö lauloi, mutta lapsellinen ääni heikkeni heikkenemistään ja äkkiä hän puristi kalpeet huulensa kiinni. — En jaksa enää! sanoi hän.