Vanha vaimo otti syliinsä maahan vaipuvan tytön ja silmäili jäykkänä kauhistuksesta vuoroin meitä ja häntä. No, tulihan tehdä mitä taisi. Mutta pian saatiin selville kaunis juttu — että tyttö parka oli tuhkurissa ja ettei köyhä äiti tiennyt mihin hän lapsensa kanssa pakonsa ottaisi.
— Avaa sinä, Anita, heille! sanoi ukkoni. Ja minä hain pienen majalan avaimen.
Nyt meillä siis taas oli asukas siellä — ja seuraavina päivinä oltiin läheisessä yhteydessä kuljeksivain mäerolaisten kanssa, sen ijankaikkisen luonnonlain perustuksella, että yksi olento on velvollinen hädässä ja kurjuudessa toistaan auttamaan tässä epätäydellisyyden maailmassa. Mutta omat lapsenikin sairastuivat tuhkuriin ja sekä meillä että pienessä majalassa oli tuskaa ja surua, sillä kulkutauti oli tällä kertaa vaarallista laatua.
Totta puhuen olin ukkooni sangen pahastunut. Ellei hän olisi tahtonut mierolaisvaimoa sisään laskea, niin lapseni kenties olisivat taudilta säilyneet; sillä tauti oli tietysti heihin tarttunut, sitä en voinut päästäni saada.
Mutta mitäpä arvelut nyt enää auttoivat, kun onnettomuus jo oli tapahtunut. Ei ollut muuta tehtävää kun hoitaa lapset hyvin, panna kädet ristiin ja rukoilla Jumalaa heidän henkeään varjelemaan.
Pienokaiseni toipuivatkin jotenkin pian, mutta vieras tyttö oli viikkokaudet haudan partaalla ja äitinsä istui sanattomassa epäilyksessä hänen vuoteensa ääressä. Hän ei valittanut mutta jäykästä katseesta näki, että tytär oli ainoa side, joka häntä elämään yhdisti ja että äiti vain hänen tähtensä kärsi surkean kurjaa elämäänsä. Vasta kun lääkäri antoi toiveita lapsen parantumisesta heräsi hän tylsyydestään ja alkoi nauttia ruokaa. Menin joskus sinne katsoakseni saiko sairas mitä hän tarvitsi, palvelijoihin kun ei niin aina ole luottamista. Ja käydessäni sain vähitellen kuulla hänen elämänvaiheensa.
Hänen äitinsä oli kuljeksinut samalla tavalla ennen häntä. Hän ei ollut ikänään muuta tehnyt kun kulkenut markkinasta markkinaan ja soitellen talosta taloon. Isästään hän ei muuta tiennyt, kun että äiti oli sanonut häntä huonoksi mieheksi, joka oli unhottanut hänet ja lapsen ja nyt rikkaan rouvansa kanssa eleli suurvaltaisena herrana linnassaan. Lapsensa ei koskaan saanut tietää hänen nimeään. Äiti kuoli kun hän oli viidentoista vanha ja hän jäi tyroolilaiseen lauluseuraan, joka silloin maata kierteli. Niin kasvoi hän vähitellen aikuiseksi ja ihmiset sanoivat häntä kauniiksi.
Sitten sattui hän jossakin tutustumaan Linan isään — hän nyökkäsi vuoteelle päin, jossa tyttö nukkui. Silloin hän ainoan kerran elämässään uskoi hyvään — rehellisyyteen, rakkauteen ja uskollisuuteen — ja entinen elämänsä tuntui hänestä pimeältä ja iljettävältä. Hän erosi kuljeksivasta seurasta ja etsi palvelusta. Pitihän hänen hiukan tottua taloudellisiin toimiin ennenkuin naimisiin meni — sillä hän oli vannonut naivansa hänet. Yksi asia vain oli tiellä; hänen vanha tätinsä — vanhemmat eivät enää eläneet — oli näet myöskin vannonut ennen testamenttaavansa kaiken tavaransa kaupungin köyhäinhoidolle, kuin antaisi hänelle luvan mennä naimisiin mieronkiertäjän kanssa.
Hän odotteli kärsivällisesti, että vanhan tätin mieli muuttuisi, mutta se ei muuttunutkaan. Ja hän oli terve ja raitis — hän voisi siis elää kauankin. Eräänä päivänä oli nuori pariskunta yhtynyt muutamassa kapakkapuutarhassa, ja silloin kertoi mies, että hänen täytyi lähteä pitemmälle matkalle — hän viipyisi poissa kenties noin puolen vuoden paikoille. Sillä oli tuon kurjan raukan kohtalo määrätty. Hänellä ei ollut rohkeutta sanoa: — Et saa mennä, et voi jättää minua nyt! Se oli hänelle mahdotonta — hän ei edes apuakaan pyytänyt. Hän ei koskaan tulisi takaisin! Ainoastaan sen hän selvästi tajusi, kun hän viimeisen kerran suuteli häntä ja lupasi kirjoittaa niin pian kuin mahdollista. Nyt hän oli hyljätty. Hän ei koskaan tullut eikä koskaan kirjoittanut — se oli katkerin aika hänen elämässään.
Kerran hän rohkasi itsensä ja meni hänen vanhan tätinsä luo, joka oli varakas, omisti uhkean talon torin varrella ja kaupungin suurimman verkakaupan. Mutta silloin hänelle vasta hyvin kävi! Hänelle sanottiin, että hän saisi lapsensa kanssa mennä minne tahansa paitsi tädin luo, "sillä hänen talonsa oli kunniallinen talo." Hänestä nähden saisi hän vaikka järveen mennä, hän kun kumminkin oli vain kurja mierolainen, ja siinä tapauksessahan olisi maailmassakin yhtä häpeän tahraa kantavaa lasta vähemmän!