— Mehrboom, hyvä Jumala johtaa kaikki parhaaksemme, sanoin lohduttaen. — Kai hän tämänkin on hyväksemme sallinut.
Hän nousi ja puristi kättäni, sitten lähti hän sanaakaan sanomatta. Tunnin perästä hän matkusti. Linaako hakemaan? Varjelkoon Jumala! — Jos toisin hänet takaisin, niin hän ensi tilassa taas pakenisi, sanoi hän, kun levottomana kysyin minne hän niin äkki pikaa aikoi matkustaa. Mutta sen perästä hän ei koskaan voinut viulun ääntä kuulla ja hän karttoi huolellisesti kaikkia markkinoita, jossa kuljeksivat soittajat tapasivat esiintyä. — —
Nyt oli majala taas tyhjänä. En enää muista ketä siinä ensimäiseksi asui rouva Völkerlingin ja hänen tyttärensä jälkeen, mutta koko joukko erilaisia ihmisiä siellä asui. Oven yläpuolessa on vielä tänäkin päivänä jäljellä nimi "Surkeuden ravintola". Mutta kaikki jäljet Mignonistamme — pikku Linasta ja hopean heleästä viserryksestään — olivat ijäksi päiviksi kadonneet. Vapautussodan jälkeenhän rakkaassa isänmaassamme vallitsikin melkoinen epäjärjestys.
Kun poikamme opintojaan varten oleskelivat Hallessa, olivat he siellä nähneet kauniin, mutta jotenkin rappeutuneen näköisen naisen, joka olisi voinut olla Lina — mutta mitään varmaa he eivät tienneet.
Rouva Völkerling oli turhaan kuollut, hän ei voinut lastaan pelastaa.
Ken voi muuttolintua pidättää — ken mereen juoksevaa virtaa estää?
Senlainen oli majalan paras romaani.
Niin lopetti mummo.