— Sinä tuomitset väärin, Anita, sanoi vaari. — Hänhän on vielä niin lapsellinen. Itsestäsikin hän aluksi oli suloinen!

— Niin lapsena, — mutta te miehet miellytte aina vain kauniiseen ulkokuoreen.

Yöllä satoi ensimäiset lumet. Kun aamulla avasin ikkunan hengittääkseni raitista, vilvakkaa ilmaa, löysin ikkunalaudalta orapihlajasta, raudustammesta ja purppuranpunaisista kiulukoista sommitellun vihkon, ohuen lumen peittämänä. Vihkon alla oli paperiliuskare, johon oli kirjoitettu:

En voi elää ilman vapauttani — en tahdo mennä naimisiin! Äiti kyllä antaa minulle anteeksi — antakaa tekin.

Teidän kiitollinen Lina Völkerling.

Huudahdin kummastuksesta ja peljästyksestä. Sulhas parka! — Siinä se nyt oli hänen kulkulaisverensä!

Juoksin alas majaan — se oli tyhjä. Pöydällä oli vanha läkkipullo ja kynä. Koko joukko muita kapineitakin oli jäänyt häneltä. Hän ei näyttänyt ottaneen mukaansa paljon muuta kuin vapautensa, paitsi viulua ja kitaraa ja pari viuhkaa.

Niin mitäpä se auttoi että seisoin kuin kivettyneenä lattialla ja vääntelin käsiäni. Hän oli ja pysyi poissa. — Olisipa hyvä jos tietäisin voiko hän tätä iskua kestää, ajattelin.

Stetten ei tahtonnt hänelle selittää asian laitaa — tietysti siis minun taas täytyi teloittajana olla.

Hän ryntäsi sinne alas epätoivossa. Tuntui ettei hän sanojani uskonut, vaan tahtoi omin silmin nähdä. Seurasin häntä vasta noin tunnin kuluttua. Silloin löysin hänet istumassa pöydän ääressä pää käden nojassa tuijottaen repaleiseen nuottilehteen. Ja lehti oli kosteana kyyneleistä.