Vanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär ja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon mahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin siellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa kuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.
Toiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo, jota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen takapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut kukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä. Tämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien alla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja suurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi erottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä kun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain tuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä luolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.
Asetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin hartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä. Salamat tekivät tehtävänsä — tuon tuostaankin näin valkoisen puvun välkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni; yläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.
Muutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla — sitten sammutettiin tuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.
En liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin utelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua harmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä lehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä voivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan käyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi minun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla soittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin luulotellut.
Ravakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista tulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän astui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan huudahtavan:
— Teidän korkeutenne! — Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen sydämellinen väre — siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää — mutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen perästä koskaan kuullut.
Hetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. — Korkeutenne? — Max? — Sehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max — herttuallisen huoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän vetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin — enemmän opintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä prinssi oli nyt täällä — tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui hän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän — suuteli — niin, kuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän äänenkin sanovan: — Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi — en tiedä miten voin sitä kestää.
— Sinun tulee — sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.
Leimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön jalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön hameeseen.