Käännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi liikutettukin — tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien rakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.
Minnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. — Elä itke — oi, elä itke — Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa, sanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta — niin puhuu ainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. —
Hiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään ja ylös päätyrakennukseeni.
Ensimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja sen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen huoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa kauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: — Pysytkö minulle uskollisena, Luise?
Tyttö vastasi: — Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?
— Kuka sen sanoi?
— Minna neiti, kuului vastaus. — Prinssi taitaa mennä naimisiin.
Muhkea kamaripalvelija nauroi. — Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi senlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä panemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko, riutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline — hyvä Jumala, hän kai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei suinkaan naimista ajattele — sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin oli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa — kerran käyty teaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä — niin emme ilmaa siellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin — —
Nuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja nousin portaita ylös huoneeseeni.
Olin aivan nuori ja kesäyön hurmaus sekä romantillinen kohtaus lehtimajassa panivat suoneni tykyttämään. Oli mahdotonta nukkuakseni, vaikka olin tullut pitkältä ja väsyttävältä matkalta. Ajattelin prinssiä, kaunista tyttöä ja noita lohduttomia sanoja: 'Elä itke — se on kumminkin kaikki turhaa.' —