Romantillisen tunnelmani haihdutti vihdoin raskas, proosallinen uni ja pirteänä herääminen aamulla.
Yöllä oli satanut ja minä läksin ylijahtimestarin keralla aikaisin metsään, tänä harmaana, pilvisenä elokuun aamuna, metsäkauriit kun huokeasti saa ammuttaville senlaisina helteisinä, tyyninä päivinä.
Onnettomuudeksi tuli vastaamme, heti pihasta päästyämme, vanha, hampaaton eukko, kantaen selässään suurta koria. Hänet nähdessään lensivät ylijahtimestarin vanhat kasvot tulipunaisiksi vihasta, ja terveisiksi muorille virkahti hän: 'piru vieköön!' — ja aivan oikein — metsästysretkemme ei onnistunutkaan.
Alkoi uudestaan sataa ja me palasimme kotiin läpimärkinä ja ilman riistaa. Ukko ylijahtimestari oli sitäpaitsi kovasti suutuksissaan, että minä hätiköimiselläni olin estänyt häntä komeaa metsäpeuraa ampumasta. Hän kiisti minun niin tuikeasti tuijottaneen peuraa, jotta se suunnastaan poikkesi. Lyhyesti sanottu — minä sain aika torat.
Päivällä näytti vanha metsästyslinna aaveentapaisen synkältä. Kysyessäni asuttiinko ajoittain yläkerran huoneissa vastattiin vaan lyhyesti ei.
Äänettömän aamiaisen aikana en saanut nähdä emäntää enkä veljentytärtä, eikä minulle ruoka maistanut. Molemmat naiset ilmestyivät vasta päivällispöytään. Minna neitin kasvot olivat yhtä valkoiset kuin pöytäliina, mutta hän osotti aivan selvästi teeskenneltyä levollisuutta. Hän tuskin maistelikaan ruokia ja vilkasi tuon tuostaankin setäänsä arkoja, kysyviä katseita. Nähdessään tämän närkästyneen naaman, kääntyi hän katsomaan ikkunaan, johon vesipisarat rapisivat. Rouva oli itkeneen näköinen.
Liemiruokaa pöydältä ottaessa, avasi vanha kuski oven ja kysyi oliko herrasväellä hänen mukaansa lähetettäviä kirjeitä. Hänen piti mennä kaupunkiin ja kaikessa tapauksessa postikonttoriinkin poiketa.
Tuokion vallitsi äänettömyys. Emäntä jo nyökkäsi kuskille, että hän saisi mennä. Mutta silloin Minna ojensi kätensä häneen päin — kalpeutensa oli muuttunut melkein vehriään vivahtavaksi — hän tahtoi puhua, mutta tavoitti samassa vasemmalla kädellä kurkkuaan, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Hetkisen käsi hapuili hameen laskoksissa ja sitten se vavisten ojensi kiirjeen odottavalle kuskille. — Herra Osswaldille, änkytti hän vaikeasti.
— Niebelwitziinkö? kysyi kuski korvansa taustaa raavasten. Tyttö nyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.
— Sinne on pitkä kierros, murahti kuski.