— Tuhat pentelettä! huusi ylijahtimestari pystyyn ponnahtaen, — laita itsesi matkalle tahi minä autan sinua alulle!
Vanha herra heitti rutistetun ruokaliinansa pöydälle ja ryntäsi viereiseen huoneeseen, jossa kuulin hänen päristelevän, hökivän ja rykivän. Ulos tullessaan oli hän vielä vesissä silmin. Hän astui aivan sen tuolin lähite, jolla Minna istui kasvoissa entinen välinpitämätön ilme ja ristissä käsin. Äkkiä koppasi ukko käsiinsä hänen kauniin päänsä, jota sankka, kastanjanruskea tukka kaunisti. — Minna, sanoi hän käheällä äänellä, — sinä olet — sinä olet kunnon tyttö, Minna — sinä — Jumala on sinua siitä siunaava. Hän niisti nenänsä ja meni taas tiehensä. Eikä häntä sen koommin näkynyt vaikka rouvansa huusi häntä:
— Tule nyt, Brinkmann, pässinpaisti on tänään mureampaa kuin se on moneen aikaan ollut.
Vanha rouva näytti harmistuneelta. Nurpeana katsoi hän kalpeaan, nuoreen sukulaiseensa, joka piteli veistä ja kahvelia käsissään ja hämmenteli papumuhennosta. Mutta kuinka urhoollisesti Minna pyrkikin ulkonaista levollisuutta osottamaan, niin hän ei kumminkaan voinut syödä. Minä tunsin olevani seurassa aivan liikaa, söin sentähden kiiruusti ja menin tieheni. Ovea sulkiessani kuulin vanhan rouvan sanovan moittivalla äänellä:
— Mutta Minna, miksi noin päistikkaa menettelit — olisi kenties ollut huokeampi jos olisit hiukan viivytellyt.
— Minun täytyi — hänen tähtensä, vastasi tyttö.
Saman päivän ehtoolla näin hänen astelevan linnan edustalla. Siellä leikki ruskea mäyräkoira pentuineen. Lystikkäät pikku elävät temmelsivät siinä ja työkkivät toisiaan ja kunnioitettavaa emoaankin, joka häristellen näykki niitä — sitä katseli oikein huvikseen.
Elottomana kuin kuvapatsas pysähtyi Minna neiti leikkiviä koiria katselemaan korkeiden puiden alle, joiden lehvissä viimeiset vesipisarat vielä riippuivat. Jähmettynyt, tuskallinen katseensa teki hänet mielestäni todelliseksi kieltäymyksen kuvaksi. Pieni purppurapunainen suunsa — se vaan ei tuohon kuvaan sopinut. Tahi oliko se vain luulotusta, kun tiesin, että nuo suloiset huulet olivat tottuneet salaisiin suuteloihin.
Hän oli nähnyt minun tulevan ja puhutteli minua. Hän puhui koirista, jotka olivat hänen suosikkiaan ja kysyi mitä Friedrichshorstista pidin. Äänensä oli ystävällinen ja lempeä.
Puhelin mielelläni hänen kanssaan ja lienen viipynyt siinä hänen luonaan pitempään kuin hän halusikaan, sillä hän nyökkäsi äkkiä minulle ja läksi astumaan metsätietä. Hänellä oli yllään tumman sininen puku ja musta esiliina vyöllä. Kauniita hartioita peitti ohut, valkoinen saali, joka oli kultaneulalla kiinnitetty. Siinä puvussa on hän mielessäni unhoittumattomassa muistossa, häntä kun tuskin näinkään muunlaisessa lyhyen tuttavuutemme aikana. Hämärän tullen syntyi äkkiä liikettä talossa. Kuulin palvelijain juoksevan edes takaisin ja emännän käskevä ääni tunki ylös huoneeseeni saakka.