Sisäpiika, jonka tuli pitää huolta huoneeni siistiämisestä, tuli sisään nauraen ja posket punaisina heloittaen. Katsoin häneen kummastellen ja hän huudahti: — Neitimme on kihlautunut, herra von Stetten — sitäpä olen koko vuoden odottanutkin, hänen huoneessaan kun uudenvuoden iltana paloi kolme kynttilää.
— Kuulkaas, Luise, kysyin, — olenko nähnyt unta että joku herttuallisen perheen jäsenistä oli täällä eilen?
— Ei se unta ollut — Max prinssi oli täällä.
— Tuleeko hän usein?
— Joka hetki, vastasi hän vertaistensa tavallisella liioittelemisella.
— Viipyykö hän aina kauankin?
— Ei hän usein voi kauan olla. Siitä on kaksi vuotta, kun hän asui täällä koko syksyn, nyt tulee hän vain pariksi, kolmeksi päiväksi, mutta hän tulee hyvin usein.
— Vai niin. Kiitos, Luise!
— Eipä kiittämistä, ja samassa hän jo oli ovesta ulkona.
Illallisella näin kihlatut. 'Herra Robert Osswald, tässä naapurissa olevan Niebelwitzin ritaritilan omistaja', niin hänet minulle esitettiin. Hän oli pitkä, harvapuheinen mies, kasvot olivat hyvin miellyttävät. Hänellä oli kaunis vaalea parta ja silmistään loisti sydämmellinen onnellisuus.