Hän piteli usein kalpean morsiamensa kättä omassaan ja Minna kohteli häntä lempeästi ja ystävällisesti kuin sisar.
Illallinen oli juhlallinen. Vanha ylijahtimestari oli kellaristaan noutanut pari pölyistä reininviini pulloa. Ruokaillessa juteltiin paljon siitä ajasta, jolloin orpo pikku Minna tuli yksinäiseen metsästyslinnaan, jossa hän sitten kasvoi kaikkien iloksi. Vanha rouva näytti yhä enemmän unhoittavan huolensa; hän tuumaili miten pidettäisiin hauskaa kanssakäymistä Friedrichshorstin ja Niebelwitzin kesken. Sitten juteltiin häistä ja sulhanen arveli niitä seitsemää vuotta, joiden kuluessa hän oli huokaillut kaunista morsiantaan, kyllin pitkänä koetusaikana. Ja kun hän nyt vihdoin oli morsiamensa voittanut, pidettäisiin häät seitsemän viikon kuluessa — hänen syntymäpäivänään lokakuun 31 päivänä. — Jos suostut siihen, Minna? kysäsi hän hellästi katsellen häntä.
Ja sitten juotiin nuorten onneksi ja minun piti käydä kitarani ja soittaa kaikki ylijahtimestarin lempilaulut. Minnaa pyydettiin laulamaan, mutta hän sanoi äänensä olevan sorruksissa. Palvelijatkin tulivat sisään juomaan kihlattujen maljaa ja — mutta enhän niin tarkoin voi kertoa miten se oli — tiedän vain että kaikki tuntui minusta niin luonnottomalta ja teeskennellyltä, ilo ja eläköönhuudot kihlattujen kunniaksi ja kaikki puheet onnesta! Sulhasen hiljainen iloisuus vaan näytti todelliselta.
Ja nyt minulla ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin loppukohtaus, sillä kihlausaika kului ainakin näennäisesti tavallisessa järjestyksessä. Osswald ratsasti sinne monta kertaa viikossa ja Minna vastaanotti häntä kynnyksellä tahi asteli häntä vastaan niinkuin ainakin hyvä tapa vaati. Kerran me kaikki oltiin kutsutut päivälliselle Niebelwitziin ja ruokailtua näytteli Osswald morsiamelleen talonsa vinnistä kellariin saakka. Vanha rouva ei muuta tainnut kuin kiitollisena tunnustaa, että orpo tyttö raukan osaksi oli tullut suuri onni. Mutta Minna neiti oli nähtävästi muuttunut. Kovasti hän oli kalvennut ja laihtunut — mutta hän oli aina vain yhtä ystävällinen ja kärsivällinen. Hän näytti todella pyrkivän tullakseen kunnon miehelleen kelvolliseksi vaimoksi.
Aamusta iltaan hän työskenteli. Väliin silmänsä vaipuivat umpeen väsymyksestä; pari kertaa näin hänen päiväsydännä nukkuvan pää vaipuneena tuolin selustimelle ja käsissä liinainen ompelus, jota hän myynikseen valmisti.
Silloin katselin häntä tarkoin ja huomasin ihmeekseni hienon, syvän surun uurtaman piirteen kauniin nenän ja suupielien välillä, jota hänen herällään ollessa ei huomannut.
Eräänä iltana syyskuun lopulla palasin Niebelwitzistä peltopyitä ampumasta, tuoden mukanani terveisiä kauniille morsiamelle sekä ruusuista ja resedasta tehdyn kukkakimpun. Sulhasella oli talonsa vieraita täynnä, jottei itse voinut tulla. Kotimatkalla — niin, ei ole aivan helppo kertoa mitä silloin tapahtui.
Kello kävi yhdeksättä ja seutua valaisi kirkas kuutamo. Metsäpolutkin olivat kirkkaasti valaistut ja sammalilla kiilsi kuin hopeaa. Robert Osswaldin luona olimme juoneet paljon samppanjaa, niin että olin hienosti humalassa ja aluksi luulin sitä sen vaikutukseksi, kun kuulin miehen äänen intohimoisesti sanovan:
— Minna, Minna — me olemme kärsineet sanomattomasti. Peruuta lupauksesi hänelle — en tahdo, en voi sinusta luopua, minä kun en voi ilman sinua elääkkään!
— Minä en saa sitä tehdä — oi Jumalani — minä en voi! vastasi Minna itkien. — Teidän korkeutenne — minä rukoilen teitä — elkää minua ajatelko. Te erehdytte — te ette saa — korkea asemanne — nyt seurasi tukehtunut, rukoileva huudahdus, oi Max — elä kiusaa minua! Etkö näe kuinka minä suren. Miksi tulit tänne? Siitä voi tulla onnettomuutta meille molemmille. Elä tule takaisin — oi minä pyydän — mene!