Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.
"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää, sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."
"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja rahaa!"
"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu", vakuutti Haik.
"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen nousten ylös.
"Huomenna!" vastasi Tommaso.
Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin muihin asioihin.
Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen huoneeseen, jonka me jo tunnemme.
Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen luonaan.
"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut mestarin mukanasi?"