Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.
Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui; sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut olla sääliväisesti hymyilemättä.
Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.
Sulttaani yksin tiesi, — kukaan muu sitä ei aavistanutkaan — että kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton tuntea.
Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet, ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi — ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet, että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.
Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.
Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut, mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.
Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo, yhtä tyydyttämätön ahneus.
Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet huostaansa.
Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista, runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.