Mutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan, etteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä tavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi lähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille lasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin puolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä käyttää niin sanottua "kreikkalaista tulta", erästä juoksevaa ainetta, joka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa, ei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa heittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan ilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät lähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon. Silloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi turkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän pientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut kukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri mainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.
Sulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi mielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja onnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla näkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos leiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä koko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän toki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan Halil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin kiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen, joka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja todellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla kukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta ilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni niinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen tätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon ratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan hämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt tointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he ainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.
Sulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha Suleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle keisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä toisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että Suleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi väkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta hän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine miehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun tämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja saivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.
Sulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi täydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä huomatakseen kaikki tarkalleen.
Kuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa, sitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota päätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän vimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan, leimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja sotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan hyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia tuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman bei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin ei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän kannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren rannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.
Satulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti mahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli tekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan kanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja Suleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta rohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto huumasi hänet ja hänen miehensä.
Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi uudelleen, — sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä yleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. —
Meri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä laivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka Suleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka oli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.
Kaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti sisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä laivaa hinaamalla satamaan.
Ja tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin riivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi vaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi polttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle tuskin ihmismäisellä äänellä: "pois! pois!" niin että tämä kauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos huoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa valtaan.