Epätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja sen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta ollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki kreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti sanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin helpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan tuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.
Se oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena nojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi ilmoille ajatuksiaan.
Kauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan, kun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta kauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen miehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa hallitsemaan ja suojaan viemään.
"Voi sinua!" huudahti hän nyrkkiään puiden, "sinun pääsi ei tosiaankin ole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?" jatkoi hän muutaman minuutin perästä. "Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä maalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä jollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän sanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja kiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että hän kerran saa siellä sohvallaan kuolla."
"Ei!" huudahti hän puoliääneen, "tästä täytyy tulla toinen leikki! Mutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta, niin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi."
"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.
Olenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut." Kauvan hän oli vaiti.
Kuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se loisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.
Haik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä: "Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se onnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten leikkiä!"
Vielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään tyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten katujen vilinään.
Pitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen portille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi polttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen oli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi näkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi kirkkaaseen kuun valoon.