"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?" kysyi neekeri, joka niin usein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa. "Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen suosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko."
"Sen kyllä uskon", sanoi Haik osanottavaisesti, "mutta se, mitä minä tuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan. Ilmoita minut! Sen täytyy tapahtua!"
Neekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja hävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi hän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin vastaanottohuoneen oviverhoa.
"Mitä on asiaa?" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden varassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä neekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki herransa puheille.
Neekeri kumarsi syvään käsivarret ristissä rinnalla ja sanoi vaan:
"Haik!"
"Hän tulkoon!" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen sulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen hovitapa määräsi.
Sulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,
Haikille: "Istu!"
Heti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle lattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen puhutteluaan.
"Haik", alkoi suurherra vihdoin, "näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi tuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä taistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia kreikkalaisia vastaan!"
"Siitä Herra meitä varjelkoon!" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella tarkoitti täyttä totta. "Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu, korkea herra! — Tosin", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi vaiti, "tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen kauniin alun."