"Takaisin, giauri!" ärjäsi hän hänelle.
Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen esteettömästi jatkaa matkaansa.
Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin kapidschi, Ferik bei.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.
Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta, mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.
"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.
Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti asteli.
Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä, tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen "salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.
Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi olla, kurkisti esille uteliaana.
Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen, hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, — eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä arvossa Padishah häntä piti.