Toukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten kun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta olivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan kautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja piiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka toisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen toivoa.
Mutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa. Ymmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28 päivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon, jossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen paikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin olisi hän saanut kuolinsakramentit.
Yksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi saadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän vihasi äärettömästi — ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa. — Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut aarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan etsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin taatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa kaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka — jos hänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran raha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin, käytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista. Ne olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.
NELJÄS LUKU.
Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? —
Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja leirissä.
Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen. Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.
Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen maljaa vuodatettaisi täyteen.
Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. —
Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin verenhimoiset tiikerit.