VIIDES LUKU.
Adrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta täällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita täynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan sadon ja voittajain vimma.
Sulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi hänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa Sofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset kaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen pääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen rakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä, nousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.
Ensimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa uskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.
"Miksi sinä niin teet?" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena sellaisesta raakuudesta.
"Uskon tähden teen sen!" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä antama vastaus.
Vihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku rankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin ulos.
Vielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski hän erästä läsnäolijaa: "Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan uskontunnustus". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä rinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa tunnustussanat hänen perästään.
Sitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti rukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi, samoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien Istampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.
Rukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin suurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun vangiksi.